Paimenviran avaaminen naisille on traditionaalisesti torjuttu. Kysymys on kuitenkin ollut esillä jo pitkään sekä suurissa kirkkokunnissa että vähemmistökirkoissa. Useat kirkkokunnat ovatkin päätyneet avaamaan pastorin viran myös naisille. Laajaa yksimielisyyttä ei ole kuitenkaan löydettävissä. Monessa kirkossa on aluksi myös taattu omantunnonsuoja niille pastoreille, jotka pitävät naispappeutta Raamatun ja tunnustuksen vastaisena. Mitä aluksi luvattiin, on kuitenkin tosiasiassa nykyään jo mitätöity. Luterilaisen maailmanliiton sekä Kirkkojen maailmanneuvoston parista on yhä selvemmin kuultavissa, että naispappeuden vastustaminen on lopetettava. Kuitenkin kaikkien näiden mielipiteiden ja näkemysten sekamelskan keskellä on kysyttävä: Kuka on oikeassa? Miten asia on ratkaistava? Mikä tie Raamatun ja tunnustuksen vakavasti ottavan kirkon tulisi valita? Mitään epäselvyyttä ei ole siitä, etteikö naispappeuskysymys olisi dogmaattinen uskoa ja oppia koskeva kysymys. Se ei ole ns. ehdonvallanasia, josta voidaan perustellusti ajatella monella eri tavoin. Naispappeuskysymys on niin merkittävä, että monet kirkot ovat jakautuneet sen takia. Se käsittelee siis kirkollista yhteyttä koskevaa oppia ja käytäntöä. Naispappeuskysymyksessä ei ole kyse vähemmästä kuin itse evankeliumista, koska evankeliumin olemukseen kuuluu, että sitä julistetaan ja sen kanssa on meneteltävä legitiimisti so. oikein ja aidon asetuksen mukaisesti ja täydellä valtuutuksella. Siten kysymys viranhaltijan valtuutuksesta ja oikeudesta evankeliumin palvelijan tehtävään on erittäin merkityksellinen.

III NYKYKESKUSTELUN ONGELMAKOHDAT

Naispappeuskeskustelussa törmätään ensisijaisesti neljään teologiseen kysymykseen: (a) Miten ymmärrämme Raamatun? (b) Miten ymmärrämme kirkon ja viran? (c) Miten ymmärrämme kristologian (oppi Kristuksesta) ja Pyhän Kolminaisuuden? (d) Miten ymmärrämme luomisjärjestyksen ja lunastuksen? Seuraavaksi käsittelemme lyhyesti näitä kysymyksiä.

(A) Raamattukysymys

Raamatun ns. klassiset naispappeutta käsittelevät kohdat ovat 1. Kor. 14:33-40 ja 1. Tim. 2:9–15. Näiden lisäksi on syytä käsitellä 1. Kor 11:1-16, jossa pidetään itsestään selvänä, että nainen profetoi tai rukoilee. Näiden raamatunkohtien selittämisessä ja soveltamisessa pitää tarkoin katsoa, etteivät vallitsevat kulttuurisosiologiset roolikäsitykset saa manipuloida naispappeuskysymyksen raamattuperustaa, vaan Raamatun oman ilmoituksen on annettava määrätä. Manipuloinnin vaara ei ole ainoastaan niillä selittäjillä, jotka ymmärtävät näiden kohtien kieltävän naispappeuden, vaan yhtä lailla sen puolustajilla, jotka eivät löydä Raamatun teksteistä mitään estettä sille.

Näiden kohtien yksityiskohtainen tulkitseminen on edelleen kiistanalainen kysymys. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista eri tulkintojen läpikäymiseen tai niiden kriittiseen arvioimiseen. Ilman mitään epäselvyyttä tekstistä nousee kuitenkin selvästi esille yhtäältä (1. Kor. 11) opetus naisten mahdollisuudesta profetoida ja rukoilla ja toisaalta (1. Kor. 14) käsky vaikenemisesta eli opettamasta pidättäytymisestä seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tarkoitetaanko todella ensimmäisessä kohdassa (1. Kor. 11) ‘Naiset jumalanpalveluksessa’ – niin kuin jotkut raamatunkäännökset otsikoivat – tai onko 1. Kor. 14 identtinen sen kanssa, mitä me nykyään ymmärrämme jumalanpalveluksella? Nämä ovat kysymyksiä, joihin täytyy paneutua. Toissijaista sen sijaan on, viittaavatko nämä kohdat ainoastaan naimisissa oleviin naisiin. Siinä tapauksessa pitäisi pohtia, minkä ikäisenä mentiin naimisiin ja ketkä olisivat kuuluneet naimattomiin. Hyvin merkityksellistä kuitenkin on, että Paavali (1. Kor. 14:37) vetoaa: “Minkä kirjoitan teille, se on Herran käsky.” Pelkästä kunnioituksesta ajan tapoihin ja käyttäytymismalleihin ja sopeutumisesta sen aikaisiin vaatimuksiin ja yhteiskunnallisiin odotuksiin voidaan tuskin esittää ‘Herran käskyä’.

Emme myöskään voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että kaikista seuraajistaan – sekä miehistä että naisista – Kristus valitsi kaksitoista miestä apostoleiksi. Nämä eivät olleet mielivaltaisesti vaihdettavissa olleita toimihenkilöitä, vaan Kristus liitti heidät itseensä ja tehtäväänsä suoralla ja omaa persoonaansa koskevalla tavalla: “Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.” (Joh. 20:21) Vaikka Kristus mursi ja kumosi monia naisen asemaa koskeneita juutalaisia käytäntöjä, hän ei kuitenkaan kutsunut naisia apostoleiksi. Eikä hän liioin yläsalissa ehtoollista asettaessaan uskonut tämän lahjan administraatiota eli toimittamista kenellekään naiselle, kun hän sanoi apostoleilleen: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Tämän lisäksi ei ole löydettävissä yhtään raamatunkohtaa, jossa apostolit olisivat puolestaan antaneet kutsun naiselle tai osallistuneet kättenpäällepanon kautta tapahtuvaan naisille tarkoitettuun paimenviranasettamiseen. Jos tänä aikana toimitaan eri tavalla, se merkitsee poikkeamista Kristuksen asetuksesta ja varhaisen kirkon käytännöstä. Tämä olisi merkityksellinen, jopa kohtalokas päätös. Alkukirkko ei selvästikään hyväksynyt naispappeutta, vaikka pakanaympäristö monine erilaisine papittarineen kyllä tarjosi sen hyväksymiseen mallin.

Naispappeuden hyväksymistä ajavat ovat velvollisia osoittamaan toimivansa Kristuksen asetuksen mukaisesti ja sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus itse teki. Jos tämä varmuus puuttuu, meillä ei ole minkäänlaista pätevää oikeutusta eikä asianmukaista valtuutusta vihkiä naisia papeiksi. Näin on siitäkin huolimatta, että nykyinen yhteiskunnallinen miehen ja naisen asema näyttäisikin puhuvan sen puolesta. Asia ei muutu siitäkään huolimatta, että naisten vapauttaminen näyttäisi vaativan sitä tai että naisten monenlaiset lahjat voitaisiin menestyksekkäästi hyödyntää pastorin viranhoidossa. Ratkaisevana kysymyksenä pysyy kertakaikkisesti ja yhä vielä: toimimmeko Kristuksen asetuksen mukaisesti vai emme? Tämä näkemys tietenkin edellyttää sitä, että nykyisessä virkaanvihkimyksessä annettava virka perustuu Kristuksen asetukseen ja apostoliseen kutsuun. Tunnettu raamatuntutkija Heinrich Rengstorf lausuu naulankantaan: “Kirkon viran varsinaisena haltijana Jeesus Kristus itse luo ja antaa tämän viran nykyisin samalla tavalla ihmisille, jotka ovat hänen edustajiaan, kuten hän toimi kirkon alussa asettaessaan apostolit virkaan. Tällöin hän valitsee ja varustaa nykyiset viranhaltijat omalla valtuutuksellaan ja hengellisellä vallallaan palvelukseensa samalla tavoin kuin hän soi sen apostoleillensa. Silloin on siis kaikista eroista huolimatta apostolaatin ja nykyisen viran välillä ehdottomasti yksiselitteinen jatkuvuus, joka asettaa eteemme sen perusteen, millä vastuulla me vihkimisoikeutta käytämme.”

Kun selitämme raamatunkohtia ja sovellamme niitä nykytilanteeseen, meidän tulee olla ehdottoman selvillä niiden perustavasta merkityksestä, toisin sanoen siitä, mikä pätevyys ja auktoriteetti Uuden testamentin teksteillä on myös meille. Pitääkö ne tulkita uudelleen nykyhetkisen tilanteen valossa muuttuvien arvojen ja käytäntöjen mukaan? Tämän menettelyn mukaisesti jokainen kohta pitäisi kulloinkin tutkia ja koetella erikseen. Voiko tiettyyn aikaan ja tietyille ihmisille kirjoitetut historialliset tekstit kuitenkin ilmaista ja tarjota ajasta ja tilanteesta riippumattomia perusteita? Varmasti voivat! Juuri tästä jälkimmäisestä vaihtoehdosta meidän on pidettävä kiinni. Entä voivatko nämä tekstit vastata riittävässä määrin uusiin nykyhetken kysymyksiin? Tähän täytyy vastata seuraavasti: Tätä mahdollisuutta ei mitenkään voida yksinkertaisesti sulkea pois. Puhuuko sitten teksti itsessään vai vasta sitten, kun se tulkitaan ja subjektisidonnainen aines tulee mukaan? Mikä estää sen, ettei ‘tulkitseminen’ johda tekstin kääntelemiseen ja vääntelemiseen? Edustamamme tulkinta täytyy toki koetella, ettemme vain lue tekstistä sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa sanota. Näin meidät johdatetaan kysymykseen Raamatun selkeydestä ja ehdottomasta luotettavuudesta ja siten siis Raamatun arvovallasta. Tämä kysymys on aina elänyt kirkon historiassa. Uskonpuhdistuksen aikana löydettiin kuitenkin vastaus, joka yhä avaa meille tien, jolta emme voi poiketa: Sola scriptura! Yksin Raamattu!

(B) Naispappeus ja käsityksemme kirkosta ja paimenvirasta

Luterilaisten Tunnustuskirjojen mukaan kirkon virka, saarnavirka (Predigtamt) on Jumalan asettama tai tarkemmin sanottuna Kristuksen asettama. Näin Augsburgin tunnustuksen viides artikla opettaa. Viranhaltijoille on annettu valtuutus “saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit, mikä on yhteydessä Kristuksen sanoihin Johanneksen evankeliumissa: ‘Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne annetaan anteeksi ja joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.’“ (Augsburgin tunnustus XXVII) Viranhaltijat “edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: ‘Joka kuulee teitä, kuulee minua.’ Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.“ (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII).

Vaikka apostolisen ajan viranhoito kaikkine lahja- ja voimavarustuksineen suhteessa nykyiseen papin virkaan näyttääkin erilaiselta (ehkä on todettava, että historian myötä on tapahtunut raamatullisten lahjojen, palvelutehtävien ja voimavaikutusten tiettyä köyhtymistä ja niiden siirtymistä pappisvirkaan), nämä virat kuuluvat kuitenkin läheisesti yhteen. Siten voimme sanoa, että paimenvirka on yksi virka, jonka Kristus on asettanut sanan julistamista ja sakramenttien toimittamista varten. Tämä virka annetaan ordinaatiossa, virkaanvihkimyksessä ja sitä hoidetaan näissä papin tehtävissä. Tästä näkemyksestä meidän on lujasti pidettävä kiinni. Miten muuten voisimme olla varmoja siitä, että toimimme Kristuksen nimessä ja valtuuttamina? Kysymys varmuudesta on olennaisen tärkeä. Katekismuksessahan kysytään kirkon avainten viran kohdalla: “Mitä virkaan kutsutut Kristuksen palvelijat tekevät hoitaessaan virkaa jumalallisen asetuksen mukaisesti?” Meillehän on opetettu, että avainten viran täytyy “olla yhtä voimakasta ja varmaa – niin maan päällä kuin taivaassa – kuin rakas Herramme Jeesus Kristus itse toimisi kanssamme.” Kristus, kirkon Herra kutsuu, siunaa ja lähettää ordinoidut palvelijansa. Tässä Kristuksen antamassa virassa on kyse jostain aivan muusta kuin inhimillisistä valtavaatimuksista ordinaatioon ja viranhoitoon sen perustella, että opiskelut on loppuun suoritettu, testit läpäisty tai muuten hankittu vaadittava pätevyys.

Saksan evankelisen kirkon (EKD) teologisen jaoston mukaan “kaikki kristityt ovat samanarvoisia ja samalla tavoin kutsutut kasteen kautta kirkon jäseniksi ja pappeuteen (tällä viitataan kirkon virkaan).” Tämän käsityksen tueksi he vetoavat Lutherin sanoihin, vaikka tosiasiallisesti ne on irrotettu oikeasta asiayhteydestä. EKD:n käsitys johtaa väistämättä siihen, että viran antaminen on vain oikeustoimi samalla kun virka itse toteutuu vasta viran tehtävien toimenpanemisessa. Tällöin periaatteessa on mahdollista kenen tahansa kristityn hoitaa pappisvirkaa. Tosiasiassa paimenvirka ei ole summa joistakin tehtävistä, joita kuka tahansa ‘lahjoilla varustettu’ voisi toimittaa. Ei ole suinkaan vähäarvoista se, että Kristus valitsi ainoastaan miehiä apostoleiksi. Näin toimimalla hän ei millään tavoin halunnut alentaa naisten arvoa. Päinvastoin hän korotti naisen arvoasemaa valitsemalla Marian, Jumalan äidin, jonka kautta hän tuli maailmaan inkarnaatiossaan, lihaksi tulossaan. Emme saa sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että Jumala oman viisaan päätöksensä mukaan ilmestyi miehenä ja juuri siinä sukupuolessa tuli ihmiseksi. On oltava siis hyvin huolellisia kaikenlaisten ‘oletusten’ kanssa tulkittaessa sitä merkitystä, minkä Jeesus mahdollisesti liitti valitessaan 12 juutalaista miestä apostoleikseen. Tällaisiin oletuksiin on myös lisättävä se käsitys, etteivät Jeesus ja apostolit ratkaisseet kysymystä naispappeudesta, koska siihen aikaan koko kysymys ei noussut esille. Vaikka meille ei ole säilynyt yhtään sitovaa perustetta sille, miksi Kristus valitsi virallisiksi edustajikseen vain miehiä, kuitenkin tosiasia on, että hän valitsi miehet ja se on yhä merkityksellistä ja estää todellakin meitä tekemästä uutta ja siitä poikkeavaa päätöstä.

Kirkon virka on enemmän kuin pelkkien tehtävien toimittamista. Viranhaltija on Herran kutsuma. Hän on samanaikaisesti sekä seurakunnan jäsen että sen edustaja Jumalan edessä. Tämä havainnollistuu, kun pastori rukoilee ja tunnustaa synnit yhdessä seurakuntalaisten kanssa kasvot alttariin päin kääntyneenä. Yhtä lailla pastori kuitenkin Herran nimessä ja valtuuttamana kääntää kasvot seurakuntalaisia kohti ja julistaa sille täydellä arvovallalla synninpäästön. Näitä tehtäviä toimittaessaan viranhaltija ottaa tehtäväkseen palvelun lisäksi yhtä lailla isänroolin 1. Kor. 4:15 mukaisesti. Pitämällä nämä molemmat puolet virasta yhdessä seurakunnassa ei ajauduta hierarkkiseen jaotteluun eikä pastori eristäydy ylhäiseen yksinäisyyteen. Uusi testamentti ei tue millään tavoin demokratian pohjalta nousevaa käsitystä virkatehtävien samanlaisuudesta ja yhtäläisestä merkityksestä. Paavalihan kysyy: “Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja?” (1.Kor.12:28), tarkoittaen tietenkin, etteivät kaikki ole apostoleja.

Emme saa unohtaa tai kieltää sitä, että paimenvirka perustuu Kristuksen valtuutukseen ja apostolaattiin. Jos emme enää ymmärrä, että virka on kirkon Herran asettama, vaan näemme sen olevan tiettyjen tehtävien suorittamista, jotka voidaan periaatteessa antaa kenenkä tahansa kristityn hoidettavaksi – asia, joka järjestettäisiin yhteispäätöksellä – hylkäisimme tunnustuksemme ratkaisevalla tavalla. Kyllä, hylkäisimme tunnustuksemme perustan, Raamatun! Sillä juuri Raamattu asettaa meille velvoitteen tunnustaa Kristus Herraksi myös siinä suhteessa, että tunnustamme hänet viran herruuden haltijaksi. Ei liioin Kristuksen kirkko ole perustettu ja tarkoitettu vain inhimilliseksi yhteisöksi, jossa sen joka jäsenellä on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Kirkko on ja se on perustettu olemaan Ylösnousseen Herransa ruumis, jossa hän itse on läsnä sanan ja sakramenttien kautta jakaen itse Pyhää Henkeänsä sekä tahtoen itse toimia asettamiensa viranhaltijoiden kautta. Sillä käsityksellä, että virat ja tehtävät voidaan milloin tahansa mielivaltaisesti uudelleen järjestellä vallitsevien mahdollisuuksien ja käsillä olevien lahjojen mukaan, on juurensa hurmahenkisyydessä (Schwärmertum) ja se on siten ristiriidassa luterilaisen raamattukäsityksen ja tunnustuksen kanssa.

On itsestään selvää, että me jyrkästi hylkäämme sellaisen pappeuden, joka irtautuu seurakunnasta ja joka vaatii itsellensä etuisuuksia sen oletuksen perusteella, että viralla on toisenlainen ja korkeampi armo Jumalan edessä. Tämän tyyppistä käsitystä vastaan Luther taisteli aikanaan. Emme saa joutua kuitenkaan ojasta allikkoon latistamalla paimenvirkaa laittamalla kaikki palvelut ja tehtävät samalle viivalle ajatellen, ettei kirkko ole enempää kuin inhimilliseen järjestykseen perustuva samalla tavoin ajattelevien ihmisten yhteenliittymä. Sekä kirkko että virka ovat Uuden testamentin mukaan jotain paljon enemmän. Paimenvirkaa ei mitenkään voida samaistaa vain todistamiseen. Raamatun mukaan Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia. He saivat tehtäväkseen mennä ilmoittamaan Herran ylösnousemuksesta opetuslapsille – huomatkaa opetuslapsille – ei koko maailmalle. Olisi loogisesti väärin todistaa naisille annetulla todistustehtävällä naisen oikeus paimenvirkaan.

(C) Naispappeus ja oppi Kristuksesta ja Pyhästä Kolminaisuudesta

Naispappeuden toteuttaminen merkitsee muutosta raamattukäsityksessä, virkateologiassa ja kirkko-opissa. Tämän lisäksi kysymystä ei voida käsitellä erillään siitä, minkä tunnemme nimellä feministiteologia. Tämän teologisen suuntauksen selvä pyrkimys – välillä tiedostettu, välillä tiedostamaton – on ennen kaikkea muuttaa Raamatun ilmoittamaa ja kirkon tunnustuksen mukaista kuvaa Kristuksesta ja Pyhästä Kolminaisuudesta. On joutavaa riidellä siitä, onko naispappeus feministiteologian nousun seurausta vai päinvastoin. Tosiasia kuitenkin on, että näiden ilmiöiden hyvin läheistä yhteyttä toisiinsa ei voida kieltää, vaikka ei niiden suoranaista syy – seuraus-suhdetta voitaisikaan osoittaa. Ilman mitään epäselvyyttä feministiteologia vaatii järkkymättömästi ja määrätietoisesti naispappeuden toteuttamista feminismin periaatteiden mukaisesti – naisen vapauttamista, emansipaatiota miesvallasta kaikilla elämän sektoreilla. Samoin feministiteologian pyrkimys pyyhkiä Raamatun ja jumalanpalveluksen patriarkaalinen leima pois tukee ja edistää naispappeutta. Puhe Jumalasta ‘Isänä’ on feministiteologian mukaan naisvihamielistä, jollei Jumalaa voida yhtä lailla kutsua ‘Äidiksi’. Pyhästä Hengestä käytetään feminiinistä pronominia hän (Sie) määrittelemään, että tämä ‘olio’ on naispuolinen. Tämä ei ole mitään kielipeliä vaan vakava pyrkimys muuttaa Raamatun ilmoittamaa jumalakuvaa. Tämän ohella poimitaan myyttisiä käsitteitä ei-kristillisistä uskonnoista, joissa feminiinisillä jumaluuksilla on jo pitkään ollut merkittävä asema. Kuva Jumalasta taivaallisena tuomarina ja armahtavana Isänä on perusteellisesti muuttunut jo aikaa sitten, koska käsitys synnistä on muuttunut. ‘Patriarkaalisten arvojen ja normien’ luopumisessa on kyse enemmästä kuin mitä päälle näemme. Humanistinen teologia, jota kutsutaan myös ‘ihmistenvälisyyden teologiaksi’ (Mitmenschligkeit), on rehottanut jo pitkään protestanttisissa kirkoissa. Se on virrannut feministiteologiaan, joka on saanut myös vaikutteita vapautuksen teologiasta. Jos toiveena on löytää ja kokea Jumala rakkaudellisessa kohtaamisessa lähimmäisen kanssa – siinä minä löydän Jumalan, että koen itseni Kristukseksi – niin silloin naispuolista viranhaltijaa naisellisine ja äidillisine vaistoineen pidetään ilman muuta parempana kuin ‘patriarkaalista’ käsitettä paimenesta edustavaa miespuolista viranhaltijaa.

Kuva Kristuksesta Paimenena ja sielujen Piispana haalistuu, jos hänen nimessään ja valtuuttaminaan toimivat paimenet eivät enää puhu ja toimi lähettiläänsä edustajina. Tällöin ihmisistä – erityisesti naisista – nousevat ja heihin liittyvät kokemukset, toiveet, tarpeet ja odotukset voivat nopeasti muovata uuden kuvan Jumalasta ja Kristuksesta. Tätä kuvaa ei silloin johdettaisi Jumalan ilmoituksesta vaan se heijastettaisiin ja siirrettäisiin Jumalaan hänen luomakunnastaan käsin. Meidän on siis kysyttävä itseltämme, millaista jumalakuvaa naispappeuden toteuttaminen edistäisi. Sen hyväksyminen merkitsisi juuri feministiteologian ajamaa muutosta jumalakuvaan. Nähdessämme kuinka paljon tällaisessa suunnan muutoksessa menettäisimme, emmekö ole varauksetta velvolliset pysymään Raamatun antamassa jumalakuvassa?

(D) Luomisjärjestys ja pelastusjärjestys

Naispappeuskeskustelussa huomattavan suuren painoarvon on saanut se, mitä johtopäätöksiä meidän on tehtävä Paavalin Galatalaiskirjeen kohdasta 3:28: “…ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” Ilman mitään epäselvyyttä tässä kohdassa ilmaistaan miehen ja naisen samanarvoisuus Jumalan edessä sekä vakuutetaan samaa arvoa Jumalan lapsina.

Samoin Paavali alleviivaa, että kansalliset ja sosiaaliset erot ovat menettäneet merkityksensä. Tällaiset erot nimittäin kuuluvat tähän maailman aikaan. Tämän maailman loppu on kuitenkin alkanut Kristuksen pelastustyössä. Paavalin luettelemat erot voidaan kuitenkin ymmärtää ja tulkita vain seurauksena syntiinlankeemuksesta, jossa ihminen ja Jumala joutuivat erilleen. Naisen ja miehen välistä eroavaisuutta ei kuitenkaan missään kohdin johdeta syntiinlankeemuksesta käsin vaan Jumalan luomistahdosta ja -suunnitelmasta: “Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27). Tämä ero (ainakin mitä seksuaaliseen eroon tulee) ei korostu uudessa elämässä taivaassa. Sanotaanhan Raamatussa: “He ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30).

Voimme varmuudella sanoa, että uuden luomakunnan todellisuus on jo nyt astunut voimaan ja murtautunut tähän maailmanaikaan pelastettujen keskelle. Antisipatorinen (ennakoiva) teologia kuitenkin kurottautuu tulevaisuuteen ja pyrkii ennalta ottamaan sen, mikä on vasta luvattuna meille: uudet taivaat ja uusi maa (2. Piet. 3:13). Tällä antisipatorisella teologialla on merkittävä rooli melkein kaikissa tämän ajan eettisten ja monien muiden kysymysten vastauksissa. Kristittyjen parissa ja kirkossa Jumalan valtakunnan tulo on jo toteutunut. Hyvin asioista perillä olevat tietenkin helposti huomaavat, kuinka kauas tällaisessa ajattelussa on tultu luterilaisesta tunnustuksesta ja raittiista raamatullisuudesta sekä kuinka se lähestyy hurmahenkisyyttä. Siinä pyritään aina hallitsemaan ja määräämään luomista ja luodun maailman järjestystä ‘uudella vanhurskaudella’ ja yleensä tämä ‘uutuus’ kuitenkin vääristää vapauttavan evankeliumin ja siitä tulee uusi orjuuttava laki.

Pelastuksen tai lunastuksen järjestys ei todellisuudessa kumoa luomisjärjestystä. Apostoli Paavali tietenkin puhuu voimallisesti (Gal.3.28) lunastuksen järjestyksestä, koska hän suuntaa sanansa niille, jotka ovat uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa ja jotka ovat Kristukseen kastetut ja Kristuksen päällensä pukeneet (Gal.3:26-27). Missään tapauksessa nämä sanat eivät kumoa luomisjärjestystä. Ei liioin tämän kohdan perusteella voida sivuuttaa muita miehen ja naisen välistä suhdetta (myös jumalanpalvelusta) koskevia raamatunkohtia merkityksettöminä tai työntää niitä syrjään aikasidonnaisina. Varmasti miehen ja naisen välisen suhteen määritteleminen apostolien kehotusten perusteella tuottaa hankaluuksia, kun alamme soveltaa niitä konkreettisesti nykypäivään. Mutta se, joka luulee selviävänsä ongelmasta syrjäyttämällä kyseiset kohdat kokonaan, tekee asian liian helpoksi itselleen.

Raamatun opetus naisesta ilman muuta vääristyy, jos naisia pidetään miehiä lahjattomampina tai kykenemättömämpinä päätöksentekoon ja näin syrjäytetään heidät. Liian usein tällainen syrjintä on kätkettynä raamatunlauseisiin, vaikka tosiasiassa kyseessä on ollut tietty ‘porvarillinen’ käsitys sukupuolirooleista. Näin Raamatusta on tehty verho epäoikeudenmukaisuudelle ja miehiselle ylpeydelle. Tämänkaltaista Raamatun väärinkäyttöä ei tulisi painaa villaisella saati sitten puolustella.

Raamatun väärinkäytön varjolla ei kuitenkaan voida tehdä tyhjäksi sitä, mitä se selvästi opettaa eli luomisjärjestyksen jatkuvaa voimassaoloa, vaikka sitä on jo pitkään ympäröinyt lunastuksen järjestys. Jumalan asettama luomisjärjestys on voimassa myös kirkossa, jossa sekä mies että nainen voivat kumpikin omilla luonnon lahjoillaan rakentaa seurakuntaa. Ei lahja tai luontaiset kyvyt eikä kaikkien Jumalan lasten samanarvoinen asema Isän edessä voi olla kuitenkaan peruste naispappeudelle. On mahdotonta edes ajatella, että joku voisi vaatia itselleen paimenvirkaa. Päinvastoin kuin maallisessa ‘kutsussa’, jonka me voimme itse valita kohdallemme, Jumala kutsuu ja valitsee kirkon virkaan. Tämän kutsun ja valinnan kirkko vahvistaa pappisvihkimyksessä. Naispappeuden vastustamiselta putoaa pohja, jollei painoteta, että Raamattu ja luterilaiset Tunnustuskirjat hylkäävät naispappeuden. Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat vaakalaudalla naispappeuskysymyksessä. Juuri siksi tämä kysymys voi hyvin pirstoa kirkkoa – Jumala siitä meitä varjelkoon!

Millaisen kirkon haluamme? Varmasti sellaisen, joka seisoo Raamatun perustalla ykseydessä yhden, pyhän, kristillisen Kirkon kanssa. Varmasti haluamme olla kirkko, jolla on edelleen keskuudessaan Kristuksen asettama ja hänen asetukseensa ja toimintaansa perustuva paimenvirka. Varmasti haluamme olla kirkko, jossa ‘ei ole mitään ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon kanssa’ (Augsburgin tunnustuksen päätös), ja joka on siis säilyttänyt todellisen katolisuutensa. Keskuudessamme monet naiset tekevät itseään säästämättä erilaisia palvelutehtäviä, mistä kiitämme Jumalaa, jolta kaikki hyvät lahjat tulevat. Samanaikaisesti on oltava selvillä, ettei meillä ole oikeutta antaa naiselle sanansaattajan virkaa Kristuksen paikalle, seurakunnan paimeneksi. Opetamme, että paimenvirka johdetaan apostolien kutsusta. Tähän virkaan Kristus kutsui vain miehiä ja niin hän yhä edelleenkin kutsuu. Jumala auttakoon meitä tästä eteenpäin. Antakoon hän meille yksimielisyyden ja iloisen luottavaisuuden siihen, että hän sekä kykenee että haluaa estää kaiken sen, mikä on kirkolle vahingollista. Rukoilkaamme sitä häneltä täydestä sydämestä ja kestävästi.

---

EPILOGI

Pyhä Raamattu voi joskus tyrmätä monimuotoisuudellaan. Sen kertomukset saattavat tuntua olevan irrallisia, kuten päälle kaatuva halkopino. Lukija voi ajatella: “Tämä on hieno raamatunkohta, tuo toinen on ehkä joskus ollut käsitettävissä, mutta kolmas sitä vastoin on nykyisin mahdoton.” Pyrkimyksemme saada apua Raamatusta on vilpitön ja vakava, mutta huomaamattamme voimme asettua Sanan yläpuolelle. Emme oivalla, että Sanassa Jumala Pyhän Henkensä kautta tutkii meitä, emmekä me voi siten asettua ‘tuomariksi’ Jumalalle.

Kristillisen uskon lähteenä ja kirkon ohjeena Raamattu on täydellinen. Mutta on ymmärrettävä, mitä täydellisyydellä tässä tarkoitetaan. Raamattu on uskon ja pelastuksen kirjana riittävä ja selvä. “Se antaa täyden ja täydellisen opetuksen kaikesta, mikä on välttämätöntä pelastuksen saavuttamiseen” (Johannes Gerhard). Raamatun täydellisyys on sellaista pyhää runsautta ja rajausta, jonka pohjalla kirkko voi toimia oikein ja pätevästi Jumalan pyhyydessä ja anteliaisuudessa. Täydellisyys antaa myös kristitylle ja kirkolle sen vapauden ja liikkumavaran, jotta kirkko aikain vaiheissa säilyttäisi jatkuvuutensa, samuutensa ja aitoutensa eli identiteettinsä.

Sekä kristittyjen että kirkkojen – myös historiallisen luterilaisuuden – elämässä on kuitenkin paljon ikäviä esimerkkejä siitä, miten sekavasti ja virheellisesti on puhuttu erikseen pelastuksen kannalta tärkeistä opeista ja toisaalta muista Raamatun totuuksista. On kuviteltu, että Raamattu on siivottava turhasta ja vanhasta roinasta ja näin korvattava Raamatun täydellisyys omalla uskonnollisella ajattelulla tai ajan vaatimusten välttämättömyydellä.

Raamatussa on toki keskus, joka osoittaa kaikessa Kristusta ja ilmoittaa, miten pelastus meille annetaan ja kuinka se omistetaan. Samoin sieltä on löydettävissä asioita, jotka Jumala on tarkoittanut vain joillekin ihmisille, kansoille tai ajoille. Raamatun täydellisyys voi kuitenkin pysyä vain siten, että Raamattu säilytetään kirkossa sellaisena kuin se on. On sattuvasti sanottu: “Raamattu sisältää sen ja vain sen, minkä Jumala on tahtonut siihen sisällyttää.” Siitä, minkä Jumala on antanut kaikiksi ajoiksi ja kaikille pyhille seurakunnille, ei syntiä tekemättä ole varaa luopua. Kirkolla ei ole sellaista auktoriteettia. Kristus opetti apostoliensa kautta meitä pitämään kaiken sen, minkä Hän itse on käskenyt meidän pitää.

Tästä on kyse naispappeuskysymyksessä. Vilpittömätkin kristityt ovat erehtyneet sanomaan: “Onhan siinä kysymys Herran käskystä. Kyllä Raamatussa on selvästi sanottu, että seurakunnan kaitsijan tulee olla mies, mutta eihän se kuitenkaan ole pelastuskysymys.” Tällöin mennään kuitenkin ajan hengen mukana. Raamattua pidetään ‘jonakin Kolmantena’, joka samanaikaisesti on ohjeellinen eli kanoninen (kanon ‘mittanuora’) ja ei-ohjeellinen. Omistaako joku sellaisen metrimitan, joka samalla kertaa näyttää ja ei näytä, kuinka pitkä on yksi metri? Jumalan sana ei säily enää ohjeellisena ja puhtaana eivätkä evankeliumi ja armonvälineet oikeina, jos “jumalallisesti säädetty virka” muutetaan, sillä ulkoisina ja näkyvinä asetuksina armonvälineet edellyttävät kaitsentavirkaa, joka myös kuuluu Kristuksen meille antamaan testamenttiin.

Viran valtuutus perustuu siis todelliselle eikä näennäiselle pohjalle. Raamattu itse yhdistää virkakysymyksen pelastukseen: “Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. …mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.” (1. Kor. 14:33-34; 37-38) Kysymystä on turha spekuloida. Riittää kun noudatamme Herran käskyä.

Mitä johtopäätöksiä meidän välttämättä pitää tästä tehdä? Jumalanpalvelus, joka lahjoittaa meille sanan ja sakramentin, ei ole luonteeltaan mikä tahansa tilaisuus tai tapahtuma. Sen tähden kristityn tulee käytännön ratkaisuissaan ja valinnoissaan elää todeksi se, minkä tietää ja ymmärtää Jumalan sanasta oikeaksi ja vääräksi. Raamattu osoittaa naisten voivan tehdä paljon hengellistä työtä mutta ei paimenvirassa. Saamme rohkeasti tuoda sen esiin. Huojumalla ja kirkkopolitikoimalla joudumme ojasta allikkoon. Jos meillä on kanta, meillä on paljon, vaikka kaikkia johdonmukaisuuden tyylipisteitä ei saataisikaan. On toimittava säilyttäen kristillinen omatunto sen Raamatun rajoissa ja kanssa, joka itsekin on “ristinmuotoinen”. (Toim. muok.)

Mitä tunnustuksella tarkoitetaan kirkossa? Evankelis-luterilainen kirkko on sanan varsinaisessa merkityksessä tunnustuksellinen kirkko. Se lakkaa olemasta luterilaisen uskonpuhdistuksen kirkko silloin, kun se ei enää ole luterilaisen tunnustuksen kirkko. Tämän tosiasian monet luterilaisuuden vastustajat näkevät meitä paremmin. Pyrimmehän me usein pyyhkimään meihin isketyn ‘tunnustuksellisuuden’ leiman otsastamme ja yritämme vakuutella, ettemme loppujen lopuksi niin mahdottomia olekaan. Voisimme luetella sivun verran nimityksiä, joilla tunnustuksellisia luterilaisia on nimitetty. Tahdomme kuitenkin olla kirkko, joka ottaa vakavasti ja todesta isiemme laatiman tunnustuksen ja uskallamme velvoittaa paimenemme pitäytymään siihen, koska (quia) se on yhtäpitävä Jumalan sanan eli Pyhän Raamatun kanssa.

Tunnustuksellisuudella, tunnustususkollisuudella ja tunnustuskirkollisuudella tarkoitetaan siis sellaista uskonnäkemystä ja teologista linjaa, jossa uskonpuhdistuksen luterilainen perintö nähdään ajankohtaisena ja halutaan pitää lyhentämättömänä voimassa. (Toim.huom)

Nykyään olemme saaneet tottua siihen, että tunnustuksellista luterilaisuutta arvostellaan suorastaan raivokkaasti. Tämä yltyy paikoitellen sellaisiin mittasuhteisiin, että joudumme vakavasti pohtimaan, onko kyse enää vain inhimillisestä vastustuksesta vai ovatko niiden takana suuremmat voimat. Jos haluamme ymmärtää mistä on kyse, meidän on paneuduttava tunnustuksen olemukseen ja sen merkitykseen kirkossa.

Tunnustuksen olemus

Luonnollisesti Uusi testamentti on kirkon tunnustuksen tutkistelussa paras opas ensinnäkin siksi, koska se on tunnustuksen ainoa perusta ja toiseksi koska se sisältää käytännöllisen opastuksen tunnustuksen merkityksestä. Olennaisen tärkeää on havaita seuraava tosiseikka. Uuden testamentin käyttämillä sanoilla tunnustamisesta (lat. confiteri, kreik. homologein ja exhomologeisthai) on useita merkityksiä, jotka kuitenkin pohjimmiltaan liittyvät toisiinsa. Ensinnäkin kyse on syntien tunnustamisesta (1. Joh. 1:9; Matt. 3:6; Jaak. 5:16). Toiseksi sana merkitsee uskon tunnustamista (Matt. 10:32; Joh. 9:22; Room. 10:9; 1. Joh. 2:23; 4:2; Fil. 2:11; 2. Kor. 9:1; Hepr. 3:1; 4:14).

Kolmanneksi tunnustamisella tarkoitetaan Jumalan ylistämistä (Matt. 11:25; Room. 14:11). Kirkossa tämä kolmenlainen tunnustaminen kuuluu erottamattomasti yhteen. Kirkkohistoria osoittaa sen selvästi. “Sinua, Jumala, kansasi tunnustaa, eteesi polvilleen maanpiiri lankeaa, kerubit ja serafit ja vallat korkeat taivaassa iäti kiitosta laulavat. (Te Deum, Te Dominun confitemur) Tämän 300-luvulla syntyneen virren Martti Luther sisällytti kirkon ekumeenisten tunnustusten joukkoon. Sitä ihmiskunnan syntejä katuva ja armosta elävä kirkko lauloi vanhan maailman rauniolla. Kirkkoisä Augustinuksen klassinen ‘Tunnustukset’ puolestaan on Jumalan ylistystä, mutta samalla uskon sekä oman elämän syntien tilitystä. Uskonpuhdistus alkoi katumusliikkeenä ja se oli sitä myös syvimmältä olemukseltaan. Olivathan sille perustavanlaatuisia kysymykset todellisesta parannuksesta ja syntisen vanhurskauttamisesta. Vain tältä pohjalta uskonpuhdistus pystyi tuottamaan uskonopilliset tunnustukset sekä laulamaan virsissä ja liturgiassa ‘Herralle uuden laulun’. Paul Gerhardt (1607-1676) ja muut suuret kirkkomme virsirunoilijat lauloivat ylistystä Jumalalle ennennäkemättömän syvällisesti. Usein ajatellaan, että se oli mahdollista siitä huolimatta, että he kuuluivat luterilaisen puhdasoppisuuden (ortodoksian) aikaan, mutta asia on juuri päinvastoin. Sen tähden, että he olivat ‘puhdasoppisia’ ja taistelivat oikean uskon puolesta, he kykenivät luomaan tällaisen virsiaarteiston. Milloin loppuu tyhjänpäiväinen ja historiallisesti kestämätön puhe ‘kuolleesta puhdasoppisuudesta’?

Nämä tunnustuksen mainitut kolme yhteenkuuluvaa puolta ovat löydettävissä myös keskiajan tunnetuilta roomalaiskatolilaisista teologeilta, jotka olivat myös merkittäviä liturgeja. Samoin idän ortodoksisessa kirkossa on aina korostettu ‘ortodoksian’ tarkoittavan sekä oikeaa oppia että ylistystä.

Kaikesta tästä huolimatta emme voi tehdä sitä johtopäätöstä, että mahtavien virsien ja liturgioiden laulaminen sinänsä riittää ja uskontunnustus siten upotettaisiin osaksi liturgiaa. Monet protestantit laulavat mielellänsä hienoja vanhoja virsiä, joissa kirkastetaan Jumalan Pojan inkarnaatiota, lihaantuloa ja Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta. Mutta se ei heille merkitse sitä, että nämä olisivat heille totta ja todellisuutta! Siksi uskontunnustuksilla liturgisen tehtävän lisäksi on myös opin ilmaisemisen tehtävä. Tästä ei saa antaa periksi.

Taivaassa tunnustus on yksinomaan ylistystä (Fil. 2:11, vrt. myös Ilmestyskirjan hymnit). Taivaassa ei ole harhaoppeja eikä virheitä. Silloin ihmisiä väärään uskoon ja epäuskoon johtava Antikristus on vihdoin kukistettu. Maan päällä kuitenkin Jumalan ylistys sisältää aina uskon tunnustamisen sekä tämän uskon opillisen sisällön julkituomisen. Nämä opinkohdat ovat tosia! “Syntyi Neitsyt Mariasta, …on samaa olemusta kuin Isä.” Tällaisia lauseita ei oikeastaan voida rukoilla tai laulaa, ellei haluta uskoa niitä todeksi. Mainittu ulkokohtaisuus on vakava oire uskonpuhdistuksen kirkon ja sen sanoman heikkenemisestä. Ei ole olemassa kirkkoa ilman todellista tunnustusta, jonka se ottaa elämää kantavana totuutena. Liturgia juuri on tällaisen tunnustuksen luonnollinen seuraus. Osuvasti onkin esitetty, että sanontaa ‘miten rukoilet, siten uskot’ (lex supplicandi lex credendi) ei ainoastaan voi, vaan se on pakko myös kääntää toisin päin. Yhtä varmaa kuin se, että kirkon historiassa oppi, dogma on yleensä ensin rukoiltu ja vasta sitten määritelty opinkohdiksi, samoin alkukirkossa uskon tunnustaminen edelsi liturgian muovautumista.

Tunnustuksen alkuperä

Miten sitten uskontunnustukset Kristuksen kirkossa Uuden testamentin mukaan syntyivät? Halusivatko oppineet teologit antaa lennokkaan ajatustyön seurauksena metafyysisiä määritelmiä tai teologisia muotoiluja? Pyrkivätkö he mieluummin sanoin selittämään sanoinkuvaamatonta salaisuutta Kristuksen persoonasta kuin että olisivat tyytyneet olemaan hänen yksinkertaisia seuraajiaan? Kokoontuivatko opetuslapset nykyaikaisten teologisten konferenssien tavoin muotoilemaan sellaisia opillisia sovitteluratkaisuja, joissa erilaiset teologiset näkemykset saataisiin lutviutumaan toisiinsa? Oliko heidän tarkoituksenaan luoda liturginen kaava? Tällaisesta ei suinkaan ollut kysymys.

Uskontunnustukset eivät ole syntyneet ihmisten aloitteesta, vaan Kirkon Herran tahtomina ja synnyttäminä. Jeesus itse kysyi opetuslapsiltaan: “Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?’’ Tätä seurasi kysymys, joka ei jättänyt sijaa tulkinnoille:”Kenenkä te sanotte minun olevan?” (Matt. 16; 22: 42) Tämän kysymyksen perusteella Jeesus itse on synnyttänyt uskontunnustukset ja siten myös perustan koko kristilliselle dogmalle. Paavalihan mainitsee (1. Tim. 6:13) Jeesuksesta, “joka Pontius Pilatuksen edessä todisti, tunnustaen hyvän tunnustuksen…” Tässä ei ole kysymys tunnustamisesta pelkkänä myöntymisenä tuomarin edessä tämän kysellessä kuka Jeesus oikein oli. Tosiasiassa Jeesuksen itsestänsä antama ‘hyvä tunnustus’ todistaa, kuka hän oli ja myös samalla tekee hänestä ensimmäisen todistajan eli marttyyrin. Sen tähden kirkon tunnustus on perimmäiseltä olemukseltaan vastaus. Mutta se on uskon vastaus kysymykseen, jonka Jeesus Kristus lihaksi tulleena Jumalan ilmoituksena synnyttää. Kuka hän on? Tätä kysymystä meille ei esitä kukaan muu kuin Jeesus itse. Se koskee kaikkia, jotka kuulevat evankeliumin, niin opetuslapsia kuin kirkkoa ja lähetyskenttiä kaikkina aikoina. Se esitetään niin filosofeille ja historiantutkijoille kuin pienille lapsille, jotka ovat vasta oppineet ristimään kätensä ja laulamaan Jeesukselle: “Ystävä sä lapsien.” Olkoon vastaus mikä tahansa, kukaan ihminen ei voi kulkea ohi vastaamatta tähän kysymykseen. Kirkon tunnustukset eivät halua olla muuta kuin vastausta tähän samaan kysymykseen. Tämä koskee yksikertaisia alkukirkon tunnustuslauseita, ekumeenisia uskontunnustuksia ja uskonpuhdistusajan oppitunnustuksia. Kaikki ne tahtovat omalla tavallaan suojata ja turvata erilaisilta vääriltä tulkinnoilta alkuperäisen tunnustuksen: Jeesus on Kristus. Kaikki kirkon tunnustukset ovat siis vastauksia eivätkä mitään inhimilliseen kyselyyn perustuvia kannanottoja Jeesuksen asettamasta kysymyksestä, kuka hän on.

“Kenenkä te sanotte minun olevan?” Tämä kysymys on annettu opetuslapsille ryhmänä. Siihen Pietari omasta henkilökohtaisesta vakaumuksestaan vastaa: “Sinä olet Kristus!” Tämän hän sanoi kaikkien muiden puolesta. Sama Pietari sanoi: “Me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” Tämä on toinen piirre kirkon tunnustuksessa. Se on aina yhden ihmisen sydämestä nouseva uskon tunnustus. Ja kuitenkin samalla se on monien (huom. ‘me’) tunnustus, joka ilmaisee kirkon suuren yksimielisyyden.

Apostolinen uskotunnustus (credo) alkaa sanoilla: “Minä uskon…” Nikean tunnustus sen sijaan alkaa sanoilla: “Me uskomme…” Edellinen on kastetunnustus ja jälkimmäinen kirkolliskokousten ja jumalanpalveluksien tunnustus. Molemmat kuuluvat yhteen. Miten sitten Pietari uskalsi muilta kysymättä vastata muiden puolesta? Miten suuri luterilainen opettaja Philip Melanchthon uskaltaa aloittaa laatimansa luterilaisen kirkon päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen sanoilla: “Seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa…” ilman mitään kirkolliskokouksen päätöstä tästä suuresta yksimielisyydestä? Miten luterilaisten Tunnustuskirjojen usein käyttämä muotoilu ‘me uskomme, opetamme ja tunnustamme’, on aina saanut niin voimakkaan vastaanoton? Kaikkia uskontunnustuksia ei ole samalla tavoin otettu vastaan, sillä vain muutama vanha uskontunnustus on hyväksytty kirkossa. Mutta missä näin tapahtui, siellä löytyi varma vakuus siitä, että tämä kirkon suuri ‘Me’ eli koko oikeauskoisen kirkon ääni todella puhui.

Tämä rinnakkaisasettelu ja vuorovaikutus minä- ja me-ilmaisujen välillä käy yksilökeskeisesti ajattelevan nykyihmisen ymmärryksen yli. Me modernit protestantit ajattelemme, että uskontunnustukset syntyvät siten, että suuri joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ja he muotoilevat tunnustuksen, joka on kutistettu uskonsisällöltään sellaiseen minimiin, johon kaikki voivat yhtyä. Tähän tapaan syntyykin moderneja ‘uskontunnustuksia’, jotka kuitenkin tosiasiassa ovat vain jonkin uskonnollisen organisaation periaatepykäliä.

Kirkon tunnustuksella on toisenlainen alkuperä. “Ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” Tämä oli Jeesuksen vastaus Pietarin tunnustukseen. Paavali taas lausuu: “ettei kukaan voi sanoa: ‘Jeesus olkoon Herra’ paitsi Pyhässä Hengessä.” (1. Kor. 12:3) Ortodoksisen kirkon liturgiassa johdantolauseessa uskontunnustukseen sanotaan: “Rakastakaamme toisiamme, että voisimme yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistää Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä.” Luther puolestaan opettaa katekismuksessaan: “Uskon, etten voi omasta voimastani enkä järjestäni uskoa Herraan Jeesuksen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin sanalla … samalla tavoin hän kutsuu kokoaa, valaisee ja pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Todellisesti uskoa ja tunnustaa on yksi ja sama asia niin yksittäisen kristityn kuin koko kirkon kohdalla. Molemmissa on kyse Pyhän Hengen työstä. Juuri tämä on Kristuksen kirkon salattu yksimielisyys. Tässä merkityksessä evankeliumiin vastauksen antava tunnustus on Pyhän Hengen kokoaman ja luoman kirkon eli pyhien yhteisön vastaus.

Tunnustuksen tehtävä

Jos ymmärrämme tunnustuksen edellä kuvatulla tavalla, sillä on kaksi tehtävää. Tunnustuksen tehtävät ovat yhtäältä koota ja toisaalta erottaa. Jälkimmäisen tarkoitus, joka on useimmin tapetilla, on harhan poissulkeminen kirkosta. Mutta se on vain vastakappale tunnustuksen kokoamistehtävälle. Kirkko kokoontuu tunnustuksensa äärelle! Tätä usein arvostellaan sanomalla, että näin tunnustus saa liikaa painoarvoa, sillä todellinen kirkkohan kokoontuu Raamatun eikä tunnustuksen äärelle. Tottakai kirkko kokoontuukin Raamatun äärelle, mutta oikein ymmärretyn Raamatun äärelle! Kaikilla kirkoillahan on sama Raamattu – myös harhaoppisilla. Mutta vastaamalla evankeliumiin sisältyvään kysymykseen Jeesuksesta, tunnustus tuo esille oikean ymmärryksen Raamatusta ja asettaa tunnustuksen samasta Raamatun (väärin)käyttämisestä nousevaa harhaoppista tulkintaa vastaan.

Apostolisen ajan kirkko ymmärsi oikein Vanhan testamentin nähdessään Jeesuksen luvattuna Kristuksena, Messiaana. “Sillä juutalaiset olivat jo sopineet keskenään, että se, joka tunnusti hänet Kristukseksi, oli erotettava synagoogasta.” (Joh. 9:22). Viimeistään siinä vaiheessa, kun alkukirkko ja Paavalin seurakunnat laajensivat tunnustuksensa ‘Jeesus Kristus on Herra (Kyrios)’, kävi ilmeiseksi, ettei tämän tunnustuksen kanssa enää ollut tilaa synagogassa. Kyrios on se termi, jolla Jumala ilmoitti itsensä. Sillä sana kyrios merkitsi kreikankielisessä Vanhassa testamentissa sitä, mikä hepreankielisessä tarkoitti Jumalaa. Näin kirkko joutui erilleen synagogasta ja samalla myös hellenistisistä mysteeriuskonnoista ja niiden jumaluuksista (kyrioi). Tämä merkitsi myös irrottautumista Rooman valtakunnan keisarikultista (kyrios Kaisar). Ensimmäisen vuosisadan lopulla salaoppeihin, väärennettyihin pyhiin kirjoituksiin ja Raamatun tekstin hylkäämiseen perustuva harhaliike gnostilaisuus soluttautui kirkkoon ja valtasi kristikunnasta mahdollisesti jopa enemmistöaseman, esimerkiksi Egyptin ja Syyrian. Tämän pakanuuden muodon edustajat väittivät sen olevan kristinuskon puhtaampi ja henkistyneempi muoto. Tällöin oikeauskoinen kirkko kerääntyi tunnustuksensa ympärille ja tunnusti Pojan todellisen lihaantulon eli inkarnaation. Juuri ‘rakkauden apostoli’ Johannes käytti tätä tunnustusta sulkeakseen pois mainitun harhaopin kirkosta. Varmastikin nämä gnostilaiset opettajat uskoivat Jeesukseen ja halusivat osoittaa hänelle mitä suurinta arvonantoa kieltämällä Jeesuksen ruumiin lihallisen todellisuuden. Johannes kuitenkin nimitti näitä vääriksi profeetoiksi ja jopa antikristuksiksi sekä kielsi kristittyjä edes toivottamasta heitä tervetulleiksi (1. Joh. 4:1-3; 2. Joh. 7). Näin voisimme jatkaa oppihistoriaa eteenpäin. Oikean kirkon kokoaminen ja harhan torjuminen on ollut kaikkien vanhan kirkon ja uskonpuhdistuksen ajan suurten opillisten julistusten päämääränä.

Synnin valtaamassa maailmassa totuuden ja valheen erottaminen ei ole helppoa ja sitä vaikeampaa se on mitä suuremmasta totuudesta on kyse. Kuka aikoinaan Jerusalemissa pystyi tunnistamaan oikean Jumalan lähettämän profeetan? Oliko oikea profeetta Jeremia, joka yksin vastoin kaikkia muita ennusti kaupungin tuhoa, vai monet profeetat, jotka julistivat kaupungin ihmeellistä vapautumista? Oli kyse uskosta, väärästä uskosta niin kutsuttuun ‘Jumalan sanaan’ ja oikeasta uskosta aitoon Jumalan sanaan. Oikean Jumalan sanan tunnistaminen ja sen uskon kautta hyväksyminen on Uuden testamentin mukaan Pyhän Hengen lahja. Raamatun oikea ymmärtäminen on Pyhän Hengen työ. Sillä tässä maailmassa, jossa ‘Valheen Isä’ pyrkii pettämään ihmiset, jopa Jumalan sana joutuu väärien tulkintojen kohteeksi. Sen tähden kirkko lakkaamatta rukoilee, että Herra pitäisi kirkkonsa kestävänä sanassa ja totuudessa. Se tietää, ettei se pyydä sitä turhaan. Sillä eräs toinen myös rukoilee kirkon kanssa ja sen puolesta. Hän on meidän armollinen Ylipappimme, joka viimeisenä iltana ennen kuolemaansa ei rukoillut kirkkonsa puolesta ainoastaan sitä, että ‘he olisivat yhtä’, vaan myös sitä, että ‘he olisivat yhtä totuudessa’! “Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17) Huolimatta ihmisten häilyväisyydestä ja kristittyjen alituisesta vaarasta joutua harhaan, tämän rukouksen varassa ja ainoastaan sen varassa säilyy varmuutemme siitä, ettei kirkko voi kadottaa totuutta, jos se pysyy Raamatun sanassa ja tunnustaa yksin sen ohjenuorakseen.

Tunnustus ja Raamattu

Kirkon historiasta on löydettävissä kohtalokkaita esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun Raamatun rinnalle otetaan jokin toinen ilmoituksen lähde. Rooman kirkko päätti Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563) asettaa kirkon tradition Raamatun kanssa yhtäläiseksi ilmoituslähteeksi. Tämä käynnisti kehityksen, jota voidaan parhaiten seurata mariologian (oppi Mariasta) kohdalla. Ensiksi syntyi oppi Marian tahrattomasta sikiämisestä, mikä johti Marian tahrattoman sydämen kulttiin. Sitten vuorossa on ollut oppi Marian ruumiillisesta taivaaseenottamisesta ja seuraavaksi on luvassa oppi Mariasta armon välittäjänä (mediatrix). Jossain paikoin Maria-kultti on saanut puoliksi, jollei kokonaan pakanallisen luonteen, jota on vaikea erottaa ikivanhasta suuren äitimaa-jumaluuden palvonnasta. Mikä kehitys onkaan tapahtunut!

Protestanteilla ei ole kuitenkaan mitään aihetta ylimieliseen röyhistelyyn. Onhan kristikunnassa olemassa käsite solidaarisuus. Me kärsimme Rooman synneistä kuten se meidän. Voimme vain murheella ja rukouksen hengellä seurata tapahtunutta ja pyytää, että pysyisimme kestävinä Raamatun sanassa. Meidän tehtävämme on paneutua syvemmälle Raamattuun myös mariologian kohdalla, kuten Luther niin ihanasti teki kirjassaan Marian ylistyslaulu.

Tämänkin valossa on mieletöntä ja epäoikeutettua väittää, että luterilaiset pitäisivät tunnustusta korkeammassa asemassa kuin Raamattua. Tämän syytöksen selitetään johtuvan siitä, että luterilaisille Raamattu ei ole seitsemällä sinetillä suljettu kirja, jota ei voi ymmärtää muuten kuin erehtymättömän viran antaman selityksen avulla, vaan se voidaan selvästi ymmärtää vanhurskauttamisopin valossa, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Luterilaiset isät ovatkin opettaneet, että Raamattu selittää itse itseään (sui ipsius interpres) niille, jotka sitä lukevat ja kuulevat Pyhän Hengen voimassa. Tässä merkityksessä Raamattu todella on selvä ja ymmärrettävä. Siksi kirkon tunnustuskin on olemassa. Siten se olemassaolollaan ilmaisee oikean raamattukäsityksen. Luterilainen kirkko pitää tunnustustansa, jonka perusteella se arvioi kaikkea opetusta ja tekee opilliset päätöksensä selviin raamatunkohtiin nojautuen, ei tyhjentävänä mutta oikeana Raamatun selityksenä. Tunnustus voidaan kyseenalaistaa vain siinä tapauksessa, että pystytään osoittamaan sen edustama opetus Raamatusta vääräksi.

Luterilaisen ja reformoidun kirkon käsitykset poikkeavat jyrkästi toisistaan niin tunnustuksen sisällöstä kuin myös sen olemuksesta. Maineikas reformoitu teologi Karl Barth korosti, että tunnustuksen merkitys on aikasidonnainen ja paikallisesti rajoittunut. Tämä näkyykin siinä, että reformoidulla kirkolla on useita tunnustuksia (Heidelbergin, Gallian, Skotlannin, Sveitsin tunnustukset), joita käytetään eri maissa. Augsburgin tunnustus on sen sijaan maailman kaikkia luterilaisia sitovia. Onko tällainen tunnustuskäsitys luterilainen ‘hybris’ vai onko sen takana vakaumus, että Raamatun opetukset ovat samat kaikille ihmisille kaikkina aikoina kaikissa paikoissa? Jos pastorit velvoitetaan sitoutumaan ainoastaan Raamattuun, kuten monissa reformoiduissa kirkossa tehdään ja äärimmäistapauksessa jätetään kunkin pastorin päätäntävaltaan, opettaako tämä unitarismia eli kolmiyhteisen Jumalan kieltämistä vai kolminaisuusoppia, tämäkö on Raamatun oikeaa arvostamista? Kirkon historia epäämättömästi osoittaa, että siellä, missä tunnustuksen auktoriteetti Raamatun oikeana selityksenä on vähentynyt, siellä myös Raamatun auktoriteetti syrjäytetään. Raamattu on luterilaisen käsityksen mukaan ohjeellinen ohje (norma normans) ja tunnustus ohjeenalainen ohje (norma normata). Tässä mielessä luterilaisessa kirkossa tunnustuksen auktoriteetti ei ole vähempi kuin Pyhän Raamatun, joka selittää itse itseään. Tämä erottaa meidät reformoidusta tunnustuskäsityksestä (ja samoin kuin käytännössä monien luterilaisten tunnustuskäsityksestä, joiden teologiaa ohjaa filosofia, vanhaliberaali idealismi jne.), koska siinä tunnustus on kirkkoa sitova, sikäli kuin (quatenus) se on yhtäpitävä Raamatun kanssa. Luterilaiset pastorit ovat sen sijaan velvoitetut pitämään tunnustuksestansa kiinni, “koska (quia) sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan sanaan.” (Yksimielisyyden ohje) Tämä ‘koska’ edellyttää vakaata uskoa Pyhään Raamattuun ja sen selkeyteen.

Luterilainen kirkko haluaa seistä jatkumossa halki kaikkien aikojen kulkevan kirkon kanssa. Lutherin kirkko oli sama kuin kirkkoisä Athanasiuksen, ja luterilainen kirkko – mikäli se ei ole luopunut perinnöstään – on sama kuin Augsburgin tunnustuksen kirkko. Sen tähden emme voi hyväksyä Karl Barthin tavoin aika- ja paikkasidonnaista tunnustuskäsitystä. Luterilaiset Tunnustuskirjathan alkavat juuri vanhan kirkon (apostolisella, Nikean ja Athanasiuksen) uskontunnustuksilla. Sen tähden kirkkomme paimenet on velvoitettu pitäytymään Tunnustuskirjoissa ilmaistuihin opillisiin päätöksiin. Tämä ei tarkoita sitoutumista Tunnustuskirjojen kaikkien raamatunkohtien yksityiskohtaisiin selityksiin vaan sen oppiin, koska uskomme järkähtämättömästi, että se on johdettu Jumalan sanasta ja se lujasti ja tukevasti nojautuu siihen.

Siten tunnustus ei ainoastaan yhdistä nykyistä sukupolvea vaan myös kaikkina aikoina olemassa olleen oikeaoppisen kirkon. Emme ole siis yhdistyneet ja ole kirkollisessa yhteydessä sekä todellisessa uskon yksimielisyydessä vain tällä hetkellä elävien kanssa, vaan myös niiden kanssa, jotka ovat tunnustaneet oikean uskon meitä ennen ja tunnustavat meidän jälkeemme, so. kaikki pyhät kirkon alusta viimeiseen päivään saakka. Tämä uskon ja tunnustuksen yhteys ja ykseys ulottuu myös maan päällä taistelevan kirkon tunnustajien (ecclesia militans) ja riemuitsevan kirkon (ecclesia triumphans) välille taivaassa, jossa tunnustus saa yksinomaan Kristuksen ja Jumalan ylistyksen muodon. Tämä on luterilaisen tunnustuksen syvin merkitys.

Tunnustuksen lopunajallinen ulottuvuus

On vielä nostettava esiin yksi näkökulma tunnustuksesta, joka löytyy sekä Uudesta testamentista että luterilaisesta tunnustuksesta. Kyseessä on sen eskatologinen (oppi viimeisistä ajoista) ulottuvuus.

Näin olemme tahtoneet vakuuttaa Jumalan kasvojen edessä ja koko kristikunnan, sekä nykypolven että jälkipolvien kuullen, että juuri nyt esitetty kaikkien edellä mainittujen ja selitettyjen kiistanalaisten opinkohtien selvitys vastaa meidän opetustamme, uskoamme ja tunnustustamme. Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarinistuimen eteen siitä tiliä tekemään. (Luterilaiset Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje)

Onko edellä mainittu väite lausuttu väärän rauhan tai ylimielisen oikeauskoisuuden hengessä? Onko tässä luovuttu uskonpuhdistuksen nöyrästä asenteesta ja siirrytty pöyhkeilevään luterilaisuuteen? Ei suinkaan! Tässä ei puhu väärä inhimillinen varmuus (securitas) vaan Jumalan sanan antama uskon varmuus (certitudo). Näin Lutherkin tunnusti uskonsa Saksin vaaliruhtinaan pyytäessä häntä muotoilemaan Schmalkaldenin opinkohdat. Näiden opinkohtien varassa Lutherkin aikoi seistä viimeisenä päivänä tuomiolla. Suuressa tunnustuksessa Ehtoollisesta (1528) Luther pelätessään pian kuolevansa antoi yksityiskohtaisen selvityksen uskonsa sisällöstä.

Tahdon tällä kirjalla Jumalan ja koko maailman edessä tunnustaa uskoni kappale kappaleelta, jossa aion pysyä kuolemaani saakka ja siinä – Jumala minua auttakoon – tästä maailmasta eritä ja astua Herramme Jeesuksen Kristuksen tuomioistuimen eteen.

Onko tässäkin kyse väärästä varmuudesta ja vääränlaisesta luottamuksesta omiin raamatunselitystaitoihin? Ei suinkaan! Nytkin Luther aivan oikein opettaa Uutta testamenttia, jossa jokaisella tunnustuksella on iankaikkisuusulottuvuus. Kuoleman vaarassa maallisen tuomarin edessä, jolla on valta päättää kuolemanrangaistuksesta tai vapautuksen antamisesta, usko voidaan tunnustaa vain Pyhässä Hengessä (Matt. 10:18). Kuka tahansa tunnustaakin Jeesuksen Kristuksen Herraksi, asettaa koko maallisen majansa vaakalaudalle ja kirjaimellisesti ottaa koko elämänsä painoisen riskin. Tämä on normaali asiaintila kristitylle. Mutta hän ei silloin ainoastaan seiso maallisen tuomarin vaan myös taivaallisen Tuomarin edessä. Tunnustaja seisoo lakkaamatta ajan ja iankaikkisuuden, taivaan ja helvetin rajalla. Vanhan kirkon tunnustajat ymmärsivät tämän hyvin. He tiesivät myös jotain muuta sen lisäksi. Niin kuin uskon tunnustamisen seuraamukset ulottuvat iankaikkisuuteen, samoin uskon maanpäällinen tunnustaminen jatkuu taivaassa. Uskomme alkaja on myös sen päättäjä (1. Tim. 6:12; Hepr. 3:1). “Sen tähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matt. 10:32; Ilm. 3:5) Kristuksen tunnustaminen ei ole lähtöisin ihmisen omasta ymmärryksestä, kuten käy ilmi ensimmäiselle tunnustajalle, Pietarille, lausutuista sanoista: “Autuas olet sinä.” (Matt. 16:17) Maanpäällisen rukouksen lisäksi Herramme Kristus rukoilee jatkuvasti puolestamme Isän edessä taivaassa. (Joh. 17) Kyseessä ei ole siis ainoastaan kirkon tunnustus maan päällä vaan myös kirkon Herran tunnustus meistä taivaassa. Vasta sitten kun olemme kuulleet tämän tunnustuksen, ymmärrämme mitä se merkitsee, että olemme sisällytetyt Jeesuksen meistä antamaan tunnustukseen. Silloin ymmärrämme täydellisesti, mitä kirkon maanpäällinen tunnustus merkitsee. Tunnustus on kirkon – taivaat ja maat kattava ‘Me’ – vastaus Kristuksen evankeliumiin.

Liturgia ja herätys

Apostolien kirkossa oli sekä liturgia että herätys. Ne mainitaan jo ensimmäisen helluntain yhteydessä. “Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ‘Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?’” Tätä on herätys. “Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä. Ja Pietari ja Johannes menivät pyhäkköön yhdeksännellä hetkellä, rukoushetkellä.” Tätä on liturgia.

Molemmat ovat olleet mukana läpi kirkon koko historian. Esiintymismuodot ovat tosin vaihdelleet suuresti. Herätys on kuin hiilloksen yllä lepattava liekki. Se leimahtaa, leviää, nousee kohti taivasta ja näyttää jälleen katoavan. Pimeät ajat näyttävät välillä katkaisseen sen ja alkukirkon välisen yhteyden. Kuitenkin yhteys on olemassa, koska Henki on sama; hän, joka lähetti piston sydämiin helluntaipäivänä. Myös Sana, joka sytyttää tuon arvoituksellisen liekin, on sama voimallinen sana, joka kerran lähti apostolien huulilta.

Liturgian yhteys apostoliseen aikakauteen on selvempi. Se on virrannut aikojen halki kuin katkeamaton vuo. Sen ensimmäiset alkulähteet ovat jo synagogassa. Ei ainoastaan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö ole jatkunut katkeamattomana perinteenä — Aamen, Halleluja, Hoosianna — vaan myös koko messumme rakenne on selvästi sukua sille jumalanpalvelukselle, johon Jeesus nuorukaisena osallistui Nasaretin synagogassa ja jossa hän aikuisena astui esiin selittämään kirjoituksia. Apostolinen kirkko on liittänyt synagogajumalanpalvelukseen uuden osan, jonka se on saanut Vapahtajalta itseltään ja joka on kaiken liturgian sydän: Pyhän Ehtoollisen. Liturgia on kaikilta olennaisilta osiltaan ensimmäisten vuosisatojen luomus sellaisena kuin sitä nykyäänkin vietetään vuorolauluineen, prefaatioineen (Totisesti on kohtuullista.) ja Pyhä-hymneineen.

Myös liturgian ulkoisen muodon katkeamaton yhteys apostoliseen aikaan on ilmeinen. Alttari on nyky-yhteiskunnassa ainoa paikka, jossa edelleen — katkeamattoman perinteen nojalla! — käytetään antiikin ihmisten kantamaa asua. Kirkkojen holvien alla voi vielä kuulla säveliä, joissa on säilynyt kaikuja siitä ylistyslaulusta, jota Mestari oppilaineen lauloi syötyään pääsiäislampaan. Kirkko on ainoita paikkoja, joissa edelleen voi kuulla keskiajan säveltaiteen huippuja tai nähdä keskiaikaisia taideaarteita elävänä osana kulttuuriamme. Nykyisessä yhteiskuntaelämässä ei missään muualla esiinny läheskään niin paljon vanhaa kulttuuria ja kunnianarvoisia perinteitä kuin pyhässä messussa.

Tämä ei nyt kuitenkaan ole olennaisinta. Liturgian syvin merkitys on siinä, että se on järjestys, jonka Henki itse on luonut säilyttääkseen ja syventääkseen sitä elämää, jota sama Pyhä Henki on herättänyt kirkossaan.

Herätys on tulenliekki, joka leimahtaa kuolleissa sieluissa. Tuli polttaa rinnassa, syntinen tuntee piston omassatunnossaan. Yhtä aikaa levottomana ja liikuttuneena hän kysyy: Mitä minun pitää tehdä? Ja Henki vastaa kirkastamalla synnin vakavuuden ja Kristuksen rajattoman armon.

Liturgian kautta sama Henki ylläpitää sytyttämäänsä liekkiä. Sen kautta hän liittää heränneen ihmisen Kirkon yhteyteen. Se on järjestys, joka auttaa vaeltamaan valossa, tie, joka johtaa vuosien halki ja jolla sielu yhä uudestaan kutsutaan yhdistymään kaikkien uskovien yhteiseen kuninkaalliseen papistoon, joka toimittaa temppelipalvelustaan Jumalan alttarin edessä rukouksin ja ylistyksin, viettämällä ehtoollista ja kuulemalla hiljaa Herransa sanaa.

Herätyksen ja liturgian ominaispiirteet

Liturgia ja herätys on usein nähty toistensa vastakohtina. Niin ei ollut varhaiskirkossa eikä pidä olla nykyään. Molemmat ovat saman Hengen työtä ja elävät samasta perinnöstä. Molemmilla on oikeus olla olemassa ja muotoutua oman ominaislaatunsa mukaisiksi.

Herätys ja liturgia puhuvat osin eri kieltä ja niin on tarkoituskin. Herätyksen työväline on puhuttu sana, jolla on profeetallinen arvovalta ja joka pystyy voimalla murtamaan sydämen kovan kallion ja samalla vetoamaan siihen evankeliumin koko sydämellisyydellä. Herätyksen kieli on usein sukua arkikielelle. Jumala etsii kadotettuja ja menetettyjä. Sana tarttuu niihin, jotka eivät koe Herran esikartanoita kodikseen ja joita ei ehkä ole kasvatettu ymmärtämään raamatullisia käsitteitä. Siksi herätys ei puhu Iisain juuresta tai Daavidin avaimista. Se puhuu aikansa lapsille heidän omalla kielellään niitä asioita, jotka he ovat unohtaneet, mutta jotka heidän täytyy saada kuulla.

Liturgia toimii täysin eri tavalla. Senkin työväline on Sana, mutta se ammentaa syvemmistä lähteistä. Liturgia “puhuu viisautta täysikasvuisten keskuudessa”. Se käyttää hyväkseen Raamatun koko rikkautta, kaikkia sisällöltään täyteläisiä symboleja ja Vanhan Testamentin kätkettyjä Kristus-esikuvia. Se ottaa esille psalmirukouksia ja tekee niistä omiaan. Se kuuntelee profetioita ja porautuu evankeliumin syvimpiin salaisuuksiin. Se rakastaa kaikkea, mikä avautuu hitaasti ja mikä jatkuvasti antaa ajatuksille uutta pohdittavaa. Liturgia uskaltaa käyttää myös Raamatun kätkettyä viisautta juuri siitä syystä, että se jatkuvasti palaa samoihin pyhiin kaavoihin. Siksi se myös rakastaa sellaista musiikkia, joka näennäisen yksinkertaisuutensa taakse kätkee loputtomasti nöyrää palvontaa ja onnellisuutta. Se kohottaa sydämensä Jumalan puoleen Kyrien eli Herra armahda-laulun mahtavissa sävelkuluissa ja ehtoollisliturgian kunnioittavassa riemussa. Kaikessa tässä se on hyvin erilainen kuin herätys.

Eroa voitaisiin ehkä ilmaista vertaamalla herätystä Herran tuleen, joka lankesi Elian pystyttämälle läpimärälle alttarille. Siinä Jumala odottamatta puuttuu suvereenisti asioihin ilmoittaen valtansa pakanoiden keskuudessa. Liturgia taas on tuli, joka palaa temppelin alttarilla ja joka Raamatun säädöksen mukaan ei saa koskaan sammua. Herätys on profeetallinen, liturgia taas papillinen. Herätys on salama taivaasta, joka sytyttää uuden tulen. Liturgia on Herran liekki, joka jo palaa keskellämme valaisten ja lämmittäen uskovia.

Herätystä tarvitaan

Meidän on annettava sekä herätykselle että liturgialle niiden oikea, alkukristillinen paikka seurakuntaelämässä. Herätystä tarvitaan aina, ei ainoastaan sen takia, että kirkon aina tulee tehdä lähetystyötä ja tavoittaa ulkopuolisia, vaan myös siksi, että kirkon uskollisimmatkin jäsenet jatkuvasti tarvitsevat herätystä. Onhan kirkossa yhtä monta ‘vanhaa ihmistä’ kuin siinä on jäseniä. Jokainen ‘vanha Adam’ on yhtä taipuvainen torkahtamaan, muuttamaan kristillisen elämän kuolleeksi rutiiniksi ja käyttämään liturgian kaavoja väärin siten, että hän koteloituu itsetyytyväisyyteensä ja paatumukseensa. Ihminenhän pystyttää helposti uskonnollisen elämänmuodon, joka sopii omalle minälle ja antaa vanhan Adamin nousta jälleen herraksi. Saatetaan käydä kirkossa ja ehtoollisella säännöllisesti. Rakastetaan kaunista kirkkomusiikkia ja tunnelmallisia pyhäkköjä. Voidaan rehellisesti olla varmoja siitä, että itsellä on oikea oppi. Samalla ollaan ehkä itserakkauden ja itseriittoisuuden vallassa, tyytyväisinä omiin hurskaisiin suorituksiin, ja suhtaudutaan välinpitämättömästi päivittäin kohdattavien ihmisten huoliin ja taakkoihin. Pyhän Hengen täytyy aina päästä herättämään unisia sieluja, pudistelemaan pölyjä, asettamaan vanha Adam seinää vasten ja puhaltamaan uutta elämää kuolleisiin luihin. Niin kauan kuin olemme vielä lihassa, herätys ei koskaan ole turhaa.

Liturgiaa tarvitaan

Liturgia on yhtä tarpeellinen. Normaalia seurakuntaelämää ei voi olla ilman liturgiaa. Sakramentit tarvitsevat muodon ja järjestyksen; täytyyhän jumalanpalvelus toimittaa tietyllä tavalla. Väliaikaisesti voidaan tulla toimeen improvisoinnilla ja kaavoilla, joita jatkuvasti muutetaan ja luodaan uudestaan. Rukouksessa voidaan pitäytyä vapaisiin rukouksiin ja jokaista jumalanpalvelustilaisuutta varten voidaan luoda uusi rituaali. Mahdollisuudet on kuitenkin pian käytetty loppuun. Vähitellen aletaan toistaa samoja kuvioita ja näin rituaalinmuodostus on lähtenyt käyntiin. Suunnissa, joissa pyritään toimimaan ilman kaavoja, muotoutuu aina uusia kaavatyyppejä. Samat lempilaulut toistuvat säännöllisesti, rukouksissa toistuvat samat sanankäänteet, vuosittaisia juhlia varten muotoutuu pysyviä perinteitä. Tuskin on epäoikeudenmukaista sanoa, että tällä tavalla syntyneistä kaavoista tulee vanhaan liturgiaan verrattuna rumempia ja arkisempia. Ne sisältävät vähemmän Jumalan sanaa, niiden rukoukset ja puheet eivät käytä Raamatun ilmaisuja ja ne eivät ole yhtä innokkaita ammentamaan koko Raamatun sisältöä, vaan tyytyvät esittämään joitakin erityisen vaikuttavia ja suosittuja kohtia. Uusi esiin kasvanut liturgia on köyhempi, vähemmän raamatullinen ja vähemmän sielua ravitseva kuin vanha.

Liturgian viholliset

Sekä herätyksellä että liturgialla on siis oma tietty paikkansa Kirkossa. Silti liturgia saattaa joskus esiintyä herätyksen vihollisena, samoin kuin herätys saattaa olla liturgian vastustaja. Tämä jännite on erityisesti omassa kirkkohistoriassamme tullut ikävästi esiin.

Herätys saattaa todella esiintyä liturgian vaarallisimpana vihollisena. Liturgialla on tietysti myös monia muita vihollisia. Tärkein on pinttynyt passiivisuus, jonka edustajat istuvat jumalanpalveluksessa yleisönä, ottamatta siihen osaa. Täysi kirkko ei ole sama asia kuin seurakunta. Missä käsiä ei enää ristitä, missä päitä ei paineta rukoukseen ja missä äänet — olivat ne sitten karheita tai heleitä — eivät enää yhdy virsilauluun, siellä ei enää vietetä todellista jumalanpalvelusta. Liturgia on aina aktiivisuutta. Laiska, kuollut passiivisuus on sen vihollinen.

Kuitenkin herätys voi olla vielä vaarallisempi vihollinen. Maailmallisuus on sentään yleensä tietoinen siitä, että se ei ole hengellisempi kuin liturgia. Liturgiavihamielinen herätys taas väittää olevansa juuri sitä palvontaa ‘hengessä ja totuudessa’, jota Isä haluaa. Se hylkää liturgian ja halveksii sitä. Joskus kyseessä on profeettojen hengessä lausuttu ja oikeutettu kritiikki. Jos pappi kaivelee kynsiään ylistysvirren aikana ja hakee yleistä kirkkorukousta käsikirjasta polvistuessaan alttarille saarnan jälkeen, on oikeutettua puhua kuolleista teoista. Näistä täytyy kääntyä oikeaan palvelukseen ainoan tosi Jumalan edessä. Ei ole kuitenkaan sanottua, että oikea palvelus on sitä, että riisutaan kasukka, pätkitään ehtoollisliturgian osia ja mennään sen sijaan koteihin rukoilemaan vapaita rukouksia ja laulamaan milloin mitäkin laulelmia viihdekulttuurin tanssisävelmillä. On olemassa tilanteita, joissa on paikallaan tuoda esiin Herran vihan sanoja Amoksen tavoin: “Vie pois minun edestäni sinun virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa!”. Jos esimerkiksi kanttorilla on urkuparvella mukanaan päivän lehti, kuorolaiset katoavat ennen saarnaa tai kirkkoneuvosto lähtee mahtavan adventtivesperin jälkeen suoraan kunnanjohtajan kotiin ryyppäämään, silloin on vietetty kuollutta liturgiaa — tai oikeammin sanoen on kyse kuolleista sydämistä, jotka antavat kaikkien jumalanpalveluksen aarteiden mennä ohitseen. Jotkut ymmärtävät nauttia tilaisuuden tunnelmasta, mutta onnistuvat kätevästi välttämään kaiken, mikä voisi johtaa parannukseen. Rikasta ja ihanaa liturgiaa voidaan myös harjoittaa väärällä tavalla tekemällä siitä laahaavaa tai teennäistä. Monen papin työskentelyä leimaa välinpitämättömyys tai halu loistaa kyvyillään. Se ei ole liturgian vika. Tilannetta ei korjata hylkäämällä Jumalan sana, joka päinvastoin tulee painaa sydämeen. Tosin on parempi lausua rukous sydämestä omin sanoin, vaikka se olisi kuinka huonosti muotoiltu, kuin esittää ihanin liturginen rukous kylmin sydämin. On totta, että on parempi laulaa iskelmän sävelellä, sydän käännettynä Jeesuksen puoleen, kuin veisata hurskaita koraaleja miettien samalla päivällisruokaa tai viimeisintä riitaa. Ei ole kuitenkaan sanottua, että iskelmän sävelmä sinänsä olisi parempi väline hurskaan mielen ilmaisuun kuin vanha kirkkokoraali.

Herätys tekee siis väärin, jos se hylkää liturgian. Tässä hylkäävässä tuomiossa on usein aimo annos omavanhurskautta ja itserakkautta. Onhan vanha Adam lyömätön suhdannepoliitikko. Hän putoaa aina jaloilleen. Jos ihminen tulee todelliseen herätykseen, ei kestä kauan ennen kuin vanha Adam yrittää käyttää uutta tilaisuutta hyväkseen. Luonnollisesti se täytyy tehdä hurskain elein ja jatkuvasti vakuutellen, että kaikki tapahtuu Jumalan kunniaksi. Vakuutteluista huolimatta vanha Adam saattaa astua uudelleen hallintaan. Lihan teot alkavat jälleen, ei enää “mässäyksissä ja juomingeissa, haureudessa ja irstaudessa” — koska ne tunnistettaisiin heti — vaan ehkä “juonien, eriseurojen ja lahkojen” muodossa. Saatetaan vetää yksinkertainen johtopäätös: koska olen itse tullut herätykseen sillä ja sillä tavalla, sen täytyy olla oikea tapa. “Ainoa oikea”, vanha Adam lisää aivan huomaamatta. Koska sillä kertaa ei luettu evankeliumitekstiä, ei ollut pyhäpäivän rukousta eli kollehtarukousta eikä laulettu Jumalan Karitsaa, nämä eivät voi olla mitään autuuden välineitä. Vanha Adam ehkä lisää: Sitä paitsi omien rukousten ja todistusten esiintuominen tai uusien laulujen laulaminen lämmittää sydäntä niin ihanasti. Jatkoa vanha Adam ei sano ääneen. Hän vain toteaa, että uusissakin vaatteissa voi viihtyä ihan hyvin. Silloin voi sietää kristityn nimeä, jos vain saa kuulla omaa ääntään, puhua vähän itsestään, olla mukana päättämässä ja tuntea ihanien, tarttuvuudessaan poplauluihin verrattavien melodioiden hyväilyn. Mukavaa on myös se, jos saa tuomita oman seurakunnan papin ja ne kaikki korkeakirkolliset, ahdasmieliset lain orjat, jotka väittävät, että messussa tulisi käydä säännöllisesti.

Tämä on karkein muoto. Sen rinnalla esiintyy toisenlaista liturgiakielteisyyttä, joka on inhimillisesti ymmärrettävää joskaan ei oikeutettua. Jotkut ihmiset vieras tavat liturgisia kaavoja. Liturgiahan vaatii aina itsensä kieltämistä. Yksilön täytyy tulla osaksi rukoilevaa seurakuntaa. Hänen täytyy niin syvästi tulla muiden kanssa yhdeksi, että voi rukoilla samoin sanoin kuin he, seurata jumalanpalveluksen rytmiä, jossa synnintunnustus ja ylistys seuraavat toisiaan, tuntea samaa iloa ja halua parannukseen kuin muut. Jokaisen kristityn tulee kilvoitella liittyäkseen tähän. Olemme Kristuksen ruumiin jäseniä. Emme elä itseämme varten vaan osana elävää organismia. Jos joku ei halua sopeutua sellaiseen yhteyteen, hän ei ole kristitty, sillä kukaan ei voi olla kristitty omin päin. Joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt kirkonpenkissä ja ehtoollispöydässä, edes sen verran, että voisi rukoilla ja laulaa, iloita ja riemuita sielullaan ja ruumiillaan yhdessä hänen kanssaan, hänen ei kannata kuvitella, että hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt tai että hän voisi palvoa häntä hengessä ja totuudessa kotona omassa huoneessaan. Ja kuitenkin on ilmeistä, että tietyt hartausmuodot tuntuvat joidenkin ihmisten mielestä luontevilta ja he sopeutuvat niihin lähes välittömästi, kun taas toiset eivät millään tunnu saavan niistä mitään. Siksi kirkon täytyy olla avarasydäminen ja rikas. Sen tulee kyetä ruokkimaan lapsiaan sillä, mitä he eniten tarvitsevat ja mitä he pystyvät parhaiten vastaanottamaan, edellyttäen, että se todella tarjoaa heille Jumalan sanaa ja todellisen yhteyden häneen. Tietysti kirkolla täytyy olla kaava yhteiselle jumalanpalvelukselle, johon kaikki voivat osallistua. On oikein edellyttää, että kaikki osallistuvat messuun. Jokaisen täytyy voida mukautua ja sopeutua yhteyteen rukoilevana ja palvelevana ruumiinjäsenenä, joka ei ainoastaan ole vaatimassa jotain itselleen vaan ensi sijassa tulee tuomaan oman antinsa yhteiseen palvelukseen Jumalan edessä. Jos herätyksen nimissä raivotaan messua vastaan, käydään kristillisen yhteyden kimppuun. Usein tällöin vedotaan vapauteen. Suurimmalle osalle ihmisistä tällainen vapauden tavoittelu kuitenkin tuo vapauden menetyksen, koska tiettyjen erillisintressien annetaan lyödä leimansa siihen, minkä tulisi olla yhteistä omaisuutta. Halutaan väkisin ottaa oikeus viettää jumalanpalvelusta omien toiveiden mukaan. Ellei tähän päästä, ei enää viihdytä muiden kanssa ja saatetaan katkaista yhteys. Tämä on epäkristillistä ja tässä asiassa jokaisen kirkollisen liikkeen tulee koetella itseään. Jos herätys ei edes halua olla mukana messun liturgiassa, se on asettunut kirkon yhteyden ulkopuolelle eikä sitä voida enää pitää kirkon elämää rikastuttavana liikkeenä.

Messun rinnalla sen sijaan täytyy vallita vapaus. Kaikkea kirkon ylistävää ja rakentavaa toimintaa ei voida yhdenmukaistaa. Niille hartauden muodoille, jotka todella palvelevat rakentumista, täytyy antaa vapaus, ovat ne sitten seuroja, kinkereitä, hetkihartauksia, rukouspiirejä tai muuta. On vain vaadittava — sekä itseltään että muilta — että mieluisimmat hengelliset tilaisuudet eivät korvaisi tai siirtäisi syrjään messua, jossa suurin yhteys koetaan.

Jos liturgia ei aina saa osakseen ymmärrystä herätyksen puolelta, niin voidaan myös sanoa, että tietynlaiset liturgian ystävät eivät aina arvosta tai edes siedä herätystä. Siksi on syytä sanoa jotain myös liturgiasta herätyksen pahimpana vihollisena.

Herätyksen viholliset

Myös herätyksellä on liuta vihollisia, mutta tuskin yksikään voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin epäaito liturgia. Pahimmassa tapauksessa liturgiasta voi nimittäin tulla vanhalle ihmiselle vahva linnake. Mitä Pyhän Hengen pitäisi tehdä ihmiselle, joka käy ehtoollisella useammin kuin kukaan muu seurakuntalainen, rukoilee kolme varttia tai tunnin päivässä ja rukoilee hyviä, ihania rukouksia psalmeista tai klassisista luterilaisista rukouskirjoista, lukee päivän tutkistelun tai myöhäisillan hetkipalvelun eli completoriumin joka ilta ja harrastaa hiljaisia tutkisteluja aina käytyään ehtoollisella, mutta joka kaikesta tästä saa vain aiheen pitää itseään paremmanpuoleisena ihmisenä, joka on kerännyt itselleen huomattavan pääoman kaikkinäkevän Jumalan edessä? Ehkä hän samalla laiminlyö maallisia velvollisuuksiaan, opintojaan, luottamustoimiaan tai lastensa kasvatusta. Ehkä hän puhuu pahaa toisin ajattelevista eikä rakasta ketään muuta kuin itseään ja omia pyhiä riittejään. Niin kauan kuin tällainen ihminen pysyy totutuissa ympyröissään, kaikki Pyhän Hengen toimet yleensä jäävät tuloksettomiksi hänen kohdallaan. Hengen täytyy tarttua häneen myrskytuulena, repiä kaikki hurskas rihkama hänen yltään ja osoittaa hänelle, että hän on ylimielinen, omahyväinen, itsekeskeinen ja rakkaudeton syntinen, joka on ansainnut vain ikuisen karkotuksen Jumalan kasvojen edestä. Tähän tehtävään Pyhä Henki voi joskus käyttää jotain kirjaa tai ihmiskohtaloa, joka säälimättä paljastaa hurskaan huijauksen. Joskus hän käyttää elämänkohtaloita asettaen kotitekoisen pyhimyksen kauheaan tilanteeseen, jossa sädekehästä ei jää mitään jäljelle. Hänen tavallisin välineensä on kuitenkin saarnattu sana, profeetallinen sanoma herätyksen Hengessä. Epäaidolle liturgialle on hyvin tyypillistä se, että se ei pidä profeetallisesta sanasta, joka iskee salaman lailla eikä välitä hurskaista muotomenoista. Epäaito liturgia haluaa mieluiten leikata Sanalta siivet. Se tekee mielellään saarnasta osan liturgiaa. Saarna kehystetään liturgisin kaavasanonnoin ja psalminsäkein sekä esitetään hallitulla varovaisuudella ja kielellä, josta on riisuttu pois kaikki konkreettisuus ja loukkaava ajankohtaisuus. Se tuo kauniisti ja koukeroisesti esille vanhat viisaudet, mutta ei koskaan mainitse oikealta nimeltä yhtäkään niistä arkisista konflikteista, joissa vanha ihminen paljastaa oikeat kasvonsa ja joissa se voidaan yllättää. Epäaito liturgia voi solmia erikoisen liiton väljähtyneen herätyksen kanssa. Se hyväksyy vanhan saarnakielen ja vakiintuneet sanat. Nämä ovat kuitenkin menettäneet teränsä. Ne ovat niin etäällä arkisynneistä, että paatunut sydän voi kuunnella niitä suuresti rakentuen. Jos sana silti jonain päivänä tulee kohti herätyksen vanhalla voimalla, kesken juhlallisesti etenevän jumalanpalveluksen, tutkii tungettelevasti ja paljastaa terveellisesti kuoleman horteen, tai jos jumalanpalveluksen ulkopuolella tulee vastaan kysymys tai henkilökohtaisesti lausuttu sana, joka muistuttaa, miten autuuden asia voi polttaa sielua — silloin kuollut kirkollisuus loukkaantuu ja keksii sata harkittua vastaväitettä.

Liturgia ilman herätystä on kaikista kirkon toimintasuunnitelmista ehkä vaarallisin. Jumalanpalvelusta voidaan kaunistaa, sitä varten voidaan hankkia pukuja ja kirkkokuoroja, voidaan järjestää suosittuja iltahetkipalveluita eli vespereitä ja jopa jonkin verran lisätä ehtoollisvieraiden määrää ilman, että yksikään ihminen tosissaan kyselee: Miten minä syntinen voin pelastua? Olemme kaikki luonnostamme vakaumuksellisia farisealaisia ja pidämme kaikki yhtä itsestään selvänä sitä, että voimme pelastua teoillamme. Siksi liturginen uudistus ilman vastaavaa omantunnon herätystä merkitsee vain sitä, että tietty määrä ihmisiä alkaa suorittaa tietyn määrän hurskaita harjoituksia vakuuttuneina siitä, että he siten tekevät riittäviä talletuksia taivaalliselle säästötilille. Itse Perkele voi olla tyytyväinen sellaiseen uudistukseen. Hänen näkökulmastaan on tosin aina arveluttavaa se, että ihmiset alkavat hakeutua ehtoolliselle tai tulevat Jumalan sanan ulottuville. Mutta niin kauan kuin sitä ei saarnata tavalla, joka voi häiritä nukkuvaa syntistä, ja niin kauan kuin järjestelmä vain luo tyytyväisiä tekokristittyjä, niin kauan Saatana voi olla virallisesti kirkkokristitty. Hänen kannaltaan järjestelmässä on tosin riskinsä. Koskaan ei voi tietää, milloin pieni epistolatekstin sana tai psalmisäkeen rivi putoaa hyvään maahan. Siksi Pimeyden ruhtinas ei koskaan oikein pidä kirkollisuudesta tai liturgiasta missään muodossa. Hän tukee mieluummin sellaista hengellisyyttä, joka pitää kirkossa ja ehtoollisella käymistä turhana tapana ja kuolleena tottumuksena.

Herätys ja liturgia kuuluvat yhteen

Herätys tarvitsee liturgiaa. Jos herätyksen on tarkoitus säilyä, sen täytyy kasvattaa ihmisiä hartauselämään, joka kestää vuosien kulutusta ja jonka kerran voi jättää perintönä lapsille ja lastenlapsille. Terveen herätyksen tulee siksi tähdätä siihen, että ihmiset johdatetaan jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle, heitä opetetaan viettämään messua oikealla tavalla ja opetetaan käyttämään kirkollisia kirjoja. Ehdoton vaatimus on, että jo rippikoululaiset oppivat ymmärtämään alttaripalvelusta ja käyttämään virsikirjaa sekä että he pystyvät auttavasti laulamaan kotiseurakuntansa kirkossa käytettäviä messusävelmiä. Samoin kuin pidämme saarnoja katekismuksen pääkappaleista, voisimme yhtä hyvin joskus saarnata myös messun pääkohdista, kolminkertaisesta pyhästä ja sellaisista raamatunkohdista kuin Herra armahda meitä, Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, Herra olkoon teidän kanssanne ja Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.

Herätys voi myös hyödyttää liturgiaa. Missä ihmisiä herää, siellä vanhoihin hartausmuotoihin tulee uutta elämää. Synnintunnustukseen tulee uutta vakavuutta ja ylistykseen uutta riemua ja voimaa. Vanhasta ja kauniista perinteestä tulee enemmän kuin vain perinne. Siitä tulee vastasyntyneen elämän ilmaisu, saman elämän, joka kerran loi perinteen ja joka nyt täyttää sen uudella hartaudella ja lämmöllä.

Herätys loppuu kerran. Se kuuluu maailmaan, jossa ihmiset yhä nukkuvat synnin unta. Kun Kristus on herättänyt omansa viimeisenä suurena päivänä, silloin ei enää tarvita herätystä. Se tulee olemaan yhtä unohdettu ja mahdoton asia kuin sairaalat ja lastensuojelulautakunnat. Mutta liturgia säilyy. Raamattu antaa aavistaa jotain siitä sanoin kuvaamattomasta, mikä silloin alkaa. Se kuvaa taivaallisen liturgian, Jumalan istuimen edessä tapahtuvan pyhän palveluksen, johon kuuluu ylistyslaulua, mahtavaa kuin suurten vetten pauhina, suitsukkeella täytettyjä kultaisia astioita ja lukematon ihmisjoukko, joka kumartaa ja palvoo Häntä, joka on kuningasten kuningas ja herrain herra.

Kirkon liturgia on ikuisen ylistyksen alku, maallinen ilmaus sille, mikä on iankaikkisuuden sisältö ja koko olemisen perussävel: loppumaton kiitos kaiken Luojalle ja Isälle. Jo maanpäällisessä köyhyydessään liturgia pitää sisällään autuaan aavistuksen Sanomattoman läsnäolosta ja jotakin taivaallisesta ihanuudesta, suuresta onnesta, joka tulee siitä, että saa uhrata kaiken tullakseen yhdeksi Kristuksen kanssa.

Monia Jerusalemin kävijöitä on hämmentänyt se, että kaupungissa näytetään kahta Golgataa ja kahta Jeesuksen hautapaikkaa. Perinteisten kirkkokuntien pääsiäisen paikat ovat Pyhän haudan kirkon sisällä Jerusalemin vanhassa kaupungissa. Siellä ei Golgatasta näy kiveäkään, mutta alttarin alle saa työntää kätensä ja tuntea siellä mahdollisen kalliopinnan. Jeesuksen haudasta näkyy vielä vähemmän, sillä sen paikalla on kappeli kirkon sisällä. Puutarhahaudalla vanhan kaupungin pohjoispuolella on sen sijaan aidon tuntuinen ympäristö. Hauta on hakattuna kallioon, ja sen edessä on jopa ura, jota myöten hautakiveä on pyöritetty. Haudan sisällä on jäänteitä kivisestä lavitsasta. Kaiken lisäksi haudan yläpuolella ja vierellä on avokalliota, joka jopa muistuttaa pääkalloa. Voi jopa nähdä kallion luolat pääkallon silmäkuoppina!

Kumpi näistä paikoista on aito Vapahtajan kuoleman ja hautaamisen paikka? Vai onko kumpikaan?

Puutarhahauta

Monet protestantit pitävät nk. puutarhahautaa Jeesuksen oikeana hautapaikkana. Siellä pääsee helposti siihen tunnelmaan, joka syntyy lukemalla evankeliumien kertomuksia Vapahtajan hautaamisesta ja ylösnousemisesta. Pyhän haudan kirkossa on tunnelma synkkä, meluisa ja jotenkin tunkkainen. Tekee mieli lähteä sieltä pian pois. Puutarhahauta on sen sijaan oivallinen paikka hiljentymiseen ja rukoukseen.

Puutarhahaudan löysi englantilainen kenraali Charles Gordon vuonna 1883. Hän katseli kalliota Jerusalemin pohjoispuolella ja totesi sen muistuttavan kovasti pääkalloa. Sen jälkeen hän lähti tutkimaan sen ympäristöä ja löysi kallioon hakatun haudan. Koska haudan piti olla lähellä teloituspaikkaa, Gordon oli varma siitä, että oli tullut juuri Vapahtajan haudalle. Mäkeä on siitä lähtien kutsuttu Gordonin Golgataksi. Haudan ympäristö ostettiin anglikaanikirkolle.[1]

Ei tiedetä, että hautaa olisi aikaisemmin arveltu Jeesuksen haudaksi. Alueella on useita vastaavia rautakauden hautoja (ennen v. 60 eKr.), mutta ei roomalaisajan (60 eKr.-300 jKr.) hautoja. Bysanttilaisella ajalla (300-600 -luvuilla) hautaa on muokattu, mikä ei ehkä olisi mahdollista, jos kyseessä olisi ollut Jeesuksen hauta.[2] Tänä aikana Vapahtajan hautapaikkana pidettiin jo nykyisen Pyhän haudan kirkon alla olevaa luolaa. Puutarhahauta on siis vanhempi kuin Jeesuksen haudan pitäisi olla. Joosef Arimatialainen oli ”äskettäin” … ”itseään varten hakkauttanut kallioon” (Matt. 27:60) haudan, johon Jeesus laskettiin; siis noin vuonna 30 jKr. Siihen ”ei vielä ollut haudattu ketään” (Luuk. 23:53).

Voimme siis sanoa, että Puutarhahauta ei kaikella todennäköisyydellä ole Jeesuksen hauta, vaan vähän vanhempi. Gordonin Golgatakaan ei ole oikea Golgata. Jos Pyhän haudan kirkossa on todella Jeesuksen hauta, Gordonin Golgata on siitä liian kaukana. Johannes kertoo, että ”siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta, johon ei vielä ollut haudattu ketään” (Joh. 19:41). Golgatan ja haudan täytyy olla siis lähekkäin.

Puutarhahauta soveltuu silti hyvin hartauteen ja palauttaa mieleen Raamatun tapahtumat.

 

Muurin ulkopuolella

Raamatun todistus on yhtäpitävä sen suhteen, että Jeesuksen teloituspaikan ja haudan täytyi olla Jerusalemin muurin ulkopuolella. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Lähtekäämme siis Hänen luokseen leirin ulkopuolelle, Hänen häväistystään kantaen” (Hepr. 13:13). Tällä viitataan Mooseksen lain käskyyn, jonka mukaan virheetön punaruskea uhrilehmä piti viedä leirin ulkopuolelle ja teurastaa siellä (4. Moos. 19:3). Jeesus oli tällainen uhri.

Luukas kertoo, että ristiinnaulitsemista katselemassa olleet ihmiset ”palasivat tämän nähtyään kaupunkiin” (Luuk. 23:48). Paikka oli siis kaupungin muurien ulkopuolella. Samoin kerrotaan, että naiset palasivat Jeesuksen hautaamisen jälkeen kaupunkiin (Luuk. 23:56). Johannes mainitsee suoraan, että Jeesus ”kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, hepreaksi Golgata” (Joh. 19:17). Hän kertoo myös, että ”paikka, jossa Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia” (Joh. 19:20).

Pyhän haudan kirkkoa on epäilty Jeesuksen kuolin- ja hautapaikkana siksi, että se ei nykyisin sijaitse Jerusalemin muurin ulkopuolella vaan sen sisällä. Se on osa vanhaa kaupunkia. Näin ei kuitenkaan ollut Jeesuksen aikana. Tutkimuksissa on voitu selvittää, että Vapahtajan kuoleman aikoihin (n. v. 30 jKr.) oli nykyinen Pyhän haudan kirkon paikka muurin ulkopuolella. Voi jopa ajatella, että ihmiset seurasivat ristiinnaulitsemista Jerusalemin muureilta. Jeesus kantoi ristiään Antonian linnakkeesta Golgatalle. Tällä matkalla on nykyinen Via Dolorosa, Tuskien tie. Tosin se on noin 10 metriä korkeammalla kuin silloinen katu.

Noin 10 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen (41-43) rakennettiin kuitenkin uusi muuri pohjoisemmaksi. Tämän jälkeen jäivät Vapahtajan kuolin- ja hautauspaikka kaupungin muurin sisäpuolelle. Jos paikasta ei olisi säilynyt muistikuvaa, sitä ei enää myöhemmin olisi osattu etsiä muurin sisältä. Kaupungissa säilyi myös katkeamaton kristillinen asutus, joka siirsi tietoa haudasta eteenpäin.

Jeesuksen aikana (n. 30 jKr.) muuri kulki Golgatan alapuolella. Herodes Agrippa oli Juudan kuninkaana vuosina 37-44, ja rakensi silloin uuden muurin, joka sulki sisäänsä Golgatan ja Jeesuksen haudan.

 

Koska Jeesuksen hautapaikka oli nyt Jerusalemin kaupungin alueella, kirjoitti kirkkoisä Meliton Sardeslainen 160-luvulla, että Kristus kuoli ”keskellä Jerusalemia, keskellä aukiota, keskellä kaupunkia ja keskellä päivää, kaikkien nähden”. Meliton oli itse vieraillut Jerusalemissa ja hänelle oli varmaan näytetty siellä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen paikat – jotka silloin todella olivat kaupungin sisällä.[3]

 

Kuinka haudan kävi?

Voimme hyvin kuvitella, että Jeesuksen kuoleman ja hautaamisen paikka olivat hyvin tärkeitä ensimmäisille kristityille. Varmasti he kävivät näillä paikoilla usein ja viettivät siellä rukoushetkiä. Tiedetään, että pyhillä paikoilla myös luettiin niihin kuuluvia Raamatun tekstejä. On siten vaikea ajatella, että Golgatan ja haudan paikka olisivat unohtuneet kristityiltä. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa: ”Paikalliset kristityt pitivät kuitenkin elossa ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen paikoista kertovaa perinnettä”.[4]

Paikan merkityksestä kertoo sekin, että keisari Hadrianus (117-138) pystytti vuonna 135 Golgatan ja Jeesuksen haudan paikalle Venuksen[5] temppelin. Hän rakensi ensin valtavan suorakaiteen muotoisen tasanteen Jeesuksen haudan päälle.[6] Näin hän ajatteli voivansa lopettaa Kristuksen ylösnousemuksen muistelemisen. Jos kristityt kumartaisivat Jeesuksen haudan paikkaa, he joutuisivat kumartamaan epäjumalaa.[7] Venuksen temppelin alla olevasta luolasta on löydetty 100-luvulla kirjoitettu seinäkirjoitus: ”Domine ivimus” (Herra, olemme tulleet). Kristityn hiipivät siis Jupiterin temppelin alle, rukoilivat siellä ja kaiversivat sinne tunnustuksensa Jeesukselle. He eivät unohtaneet ylösnousemisen paikkaa.[8]

300-luvulla keisari Konstantinus (hallitsi 306-337) tiesi, että Hadrianuksen temppeli alla olivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen paikat. Kirkkoisä Eusebios (n. 275-339) toteaa, että nyt siellä oli ”tuon saastaisen Afrodite-nimisen[9] demonin patsas, elottomien epäjumalankuvien synkkä pyhäkkö”[10]. Eusebioksen mukaan pakanatemppelin tarkoitus oli kätkeä ”pelastuksen luola” ihmissilmiltä.[11] Kirkkoisä Hieronymos puolestaan kirjoitti, että ”Hadrianuksesta Konstantinuksen aikaan – noin 180 vuoden ajan – oli Jupiterin patsas sillä paikalla, joka oli todistanut ylösnousemuksesta”[12]. Konstantinus määräsi piispa Makarioksen puhdistamaan paikan, hävittämään pakanatemppelin, kaivamaan sen sisältä esiin Jeesuksen haudan ja rakentamaan paikalle basilikan, joka olisi ”maailman hienoin”. [13]

Keisarin äiti Helena päätti etsiä haudan. Pakanatemppeli hajotettiin, lattialaudat nostettiin ylös, multa poistettiin ja pyhän paikan sijainti määritettiin. Eräs paikallinen juutalainen esitti dokumentteja, joiden pohjalta oikea hautaluola löytyi. Keisarinna väitti löytäneensä haudan lisäksi kolme puuristiä, naulat ja jopa puisen levyn, jossa luki ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas”. Jeesuksen risti tunnistettiin kuulemma siten, että eri ristin palaset vietiin erään naisen kuolinvuoteelle. Kun Vapahtajan risti tuli hänen kohdalleen, nainen ”avasi silmänsä, sai voimansa takaisin ja ponnahti pystyyn vuoteeltaan”.[14] Näitä ristin kappaleita on sitten levitetty aina Hattulan Pyhän ristin kirkkoa myöten.

 

Pyhän haudan kirkon poikkileikkaus. Vasemmalla Jeesuksen hauta, oikealla Golgata. Ruskea on alkuperäinen kallio. Jeesuksen haudan päältä louhittiin kallio pois 300-luvulla. Golgatastakin jäi jäljelle vain kapea kalliopaasi.[15]

 

On mahdollista, että Jeesuksen hautaluolassa olisi ollut kalliossa kaiverrus, graffiti, joka paljasti sen aitouden. Tällainen kaiverrus on löytynyt myös Pietarin haudasta Roomasta.[16]

Pyhän haudan kirkko valmistui kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen vuonna 335. Se koostuu oikeastaan neljästä eri kirkosta. Basilika eli martyrion (”todistamo”) oli ”ihmeen kaunis kirkko”, jossa oli viisi käytävää pylväsriveineen. Sen takana oli sisäpiha, puutarha. Kirkon lounaisnurkassa oli Golgatan kukkula, ympärillään avoin kappeli. Korkeudeltaan tämä Golgatan kumpu on vain viitisen metriä.[17] Kultakupolinen rotunda (anastasis eli ”ylösnousemus”) oli puolestaan rakennettu Jeesuksen haudan ylle.[18]

Jeesuksen haudan päältä jouduttiin valitettavasti louhimaan pois kalliota, jotta saatiin tilaa kasvavalla pyhiinvaeltajien määrälle ja jumalanpalvelusten toimittamiselle ylösnousemuksen paikalla. Tällöin hävitettiin myös hautaluolan ”eteinen”. Haudan suulla oli kivi vielä silloin, kun kirkkoisä Kyrillos toimi piispana Pyhän haudan kirkossa (350-386).[19]

300-400 -luvun lähteistä tiedämme, että Golgatalla ja Jeesuksen haudalla pidettiin jatkuvasti jumalanpalveluksia. Varsinkin pitkänperjantain ja pääsiäisen aikaan siellä oli palveluksia lähes ympäri vuorokauden ja ihmiset velloivat kirkosta toiseen – myös Öljymäelle ja Betlehemiin. Parhaiten ovat näitä tietoja tallentaneet Kyrillos Jerusalemilainen ja nunna Egeria.

 

Vieraan vallan alla

Persialaiset hyökkäsivät vuonna 614 Jerusalemiin ja polttivat sen kirkot, myös Pyhän haudan kirkon. Kristilliset pyhäinjäännökset – keihäs, sieni ja Oikea risti – lähetettiin Persiaan, jossa niitä säilytettiin Ktesifonin kirkossa.[20] Pyhän haudan kirkkoa alettiin muutaman vuoden jälkeen kunnostaa, mutta se ei enää saavuttanut alkuperäistä loistoaan.

Seuraava takaisku oli jo kulman takana. Vuonna 636 valtasivat muslimit Jerusalemin. Pyhä ristinpuu oli tätä ennen viety jo turvaan Konstantinopoliin.[21] Kaupungin asukkaista valtaosa oli pitkään kristittyjä, mutta he olivat toisen luokan kansalaisia. Vuonna 935 ottivat muslimit omaan käyttöönsä Pyhän haudan kirkon lisärakennuksen.[22] Vuonna 1009 määräsi kalifi Hakim Pyhän haudan kirkko hävitettäväksi ja sitä alettiin purkaa kivi kiveltä.[23] Tämä oli kaikkein kauhein kirkkoa kohdannut tuho. Kaikki jäljet Kristuksen muistopaikasta tahdottiin poistaa. Kalliota jopa louhittiin sen estämiseksi, että kristityt voisivat enää palvoa siellä Mestariaan. Vaikka louhimista helpottamaan sytytettiin jopa tuli, koko hautaluolaa ei aikalaistodistuksen mukaan saatu tuhottua.[24] Uutiset tästä hävityksestä levisivät pian Eurooppaan ja aiheuttivat valtavasti vihaa kristittyjen keskuudessa.[25]

Lupa uuden kirkon rakentamiseen saatiin kuitenkin Hakimin kuoltua 1012, ja kirkko valmistui vuonna 1048. Tässä vaiheessa jäi kirkon itäinen osa basilikoineen rakentamatta uudelleen. Kirkkoon mahtui silti kuulemma 8000 kirkkovierasta![26]

Yksi ristiretkien tärkeimmistä syistä oli Pyhän haudan kirkon vapauttaminen muslimien hallusta.[27] Vuonna 1099 saivatkin katoliset pyhiinvaeltajat Jerusalemin vallattua. Oli selvää, että Pyhän haudan kirkko kohotettiin tämän myötä jälleen loistoonsa. Se vihittiin kunnostuksen jälkeen käyttöönsä vuonna 1149.[28]

Muslimit saivat Jerusalemin jälleen haltuunsa vuonna 1187, ja suunnittelivat Pyhän haudan kirkon hävittämistä. He kuitenkin ottivat sen itselleen vain kolmeksi päiväksi ja luovuttivat sen sitten kreikkalaiskatoliselle kirkolle.[29] Myöhemmin sen haltijoiksi tuli muitakin kirkkokuntia.

Pyhän haudan kirkko tuhottiin ja rakennettiin uudelleen moneen kertaan tämän jälkeenkin. Se pysyi ankeassa kunnossa 1550-luvulle saakka.[30] Pitkien vaiheiden kautta se on saanut nykyisen, aika sekavan muotonsa. Vuonna 1808 kohtasi kirkkoa tulipalo ja vuonna 1927 maanjäristys. Monimutkainen hallinto vaikeuttaa myös kirkon kunnostamista ja tilojen järkevää käyttämistä.

 

Nykyinen Pyhän haudan kirkko. Tärkeimmät kohteet: 4 = ulkopiha, 7-8 = Golgata (kallio pilkullinen), 9 = voitelukivi, 11 = Jeesuksen hauta, 11-14 = rotunda, 21 = tällä paikalla sijaitsi aikaisemmin puutarha, avoin piha.

 

KIRJALLISUUTTA

Galor Katharina & Bloedhorn Hanswulf

2013                  The archaeology of Jerusalem From the Origins to the Ottomans. New Haven & London.

Jerusalem, Israel, Petra & Sinai

2010                  Eyewitness Travel. New York.

Junkkaala Eero & Louhivuori Mikko

1993                  Raamatun maa. Pyhän maan arkeologiaa ja geologiaa. Keuruu.

Munkki Serafim

2008                  Kultainen Jerusalem. Jerusalemin idea juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa. Hämeenlinna.

Murphy – O’Connor Jerome

2008                  The Holy Land. An Oxford Archaeological Guide. Oxford.

Sebag Montefiore Simon

2012                  Jerusalem. Kaupungin elämäkerta. EU.

 

Viitteet:

[1] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302; Munkki Serafim 2008, 218.

[2] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.

[3] Munkki Serafim 2008, 204.

[4] Sebag Montefiore 2012, 193.

[5] Joidenkin mukaan Jupiterin. Junkkaala-Louhivuori 1993, 302; Munkki Serafim 2008, 186.

[6] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.

[7] Munkki Serafim 2008, 187.

[8] Sebag Montefiore 2012, 193-194.

[9] Rooman Venus-jumalaa vastasi Kreikassa Afrodite.

[10] Sebag Montefiore 2012, 201.

[11] Munkki Serafim 2008, 186.

[12] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.

[13] Sebag Montefiore 2012, 201.

[14] Sebag Montefiore 2012, 201; Munkki Serafim 2008, 219-222.

[15] Jerusalem, Israel, Petra & Sinai 2010, 95.

[16] Murphy-O’Connor 2008, 50.

[17] Galor & Bloedhorn 2013, 134-135.

[18] Sebag Montefiore 2012, 201-202; Junkkaala – Louhivuori 1993, 303; Murphy-O’Connor 2008, 50-51.

[19] Munkki Serafim 2008, 226.

[20] Sebag Montefiore 2012, 219.

[21] Munkki Serafim 2008, 281-282.

[22] Sebag Montefiore 2012, 252.

[23] Sebag Montefiore 2012, 260; Munkki Serafim 2008, 305.

[24] Murphy-O’Connor 2008, 52.

[25] Munkki Serafim 2008, 305.

[26] Sebag Montefiore 2012, 262.

[27] Sebag Montefiore 2012, 270.

[28] Sebag Montefiore 2012, 301.

[29] Sebag Montefiore 2012, 323.

[30] Munkki Serafim 2008, 338.

John Kleinigin artikkeli ”The Biblical View of Worship” on julkaistu Concordia Theological Joumalissa 1994. Lyhentäen kääntänyt Juhana Pohjola.

Johdannoksi tähän aiheeseen sopii hyvin esimerkki käyttämättömästä televisiosta. Voimme kuvitella mielessämme television, jonka paikka yleensä on olohuoneessa suojassa auringolta ja sateelta. Seistessään niin keskeisellä paikalla sille on muodostunut suuret luulot itsestänsä. Se on tavannut kaikki talon vieraat. Se on nähnyt ja kuullut kaiken, mitä talossa on tapahtunut. Johtoa ei kuitenkaan ole koskaan laitettu pistorasiaan. Käyttämättömänä ja mykkänä siitä ei ole lähtenyt puheen tai laulun ääntä eikä liioin värikuvaakaan. Kenenkään häiritsemättä se on tapittanut omalla paikallaan täyttämättä tarkoitustaan televisiona. Ilman kosketusta ulkomaailmaan se on elänyt omaa elämäänsä. Se ei ole nähnyt mitään ympäröivästä maailmasta eikä liioin välittänyt uusia näköaloja. Koska televisiosta itsestään ei ole tullut vastaanottajaa, se ei ole voinut myöskään välittää sanoja ja kuvia. Se on ollut vain hyödytön kapistus.

Edellä kuvatun television kaltaisia ovat ihmiset, jotka eivät koskaan osallistu jumalanpalvelukseen. He eivät siten täytä luomistarkoitustaan. Heistä ei tule koskaan Jumalan taivaallisten lähetysten vastaanottajia tai välittäjiä, vaan sen sijaan he elävät hengellisesti turhautunutta ja tyhjää elämää.

 

I Säädöt kohdalleen

On olemassa vain yksi toiminto, jota teemme sekä maan päällä että kerran taivaassa. Mitä tahansa muuta teemmekin, se kestää parhaimmillaankin vain elinvuotemme. Mutta tämä toiminto kestää iankaikkisesti. Tosiasiassa harjoittelemme sitä elinikämme tulematta koskaan siinä täysin valmiiksi. Tämä toiminto on jumalanpalvelus! Se on taivaallisen elämän aloittamista jo maan päällä ja valmistautumista iankaikkiseen elämään Jumalan kanssa. Kuten lapsi käy koulua tai voi harjoitella soittamista tulevaa ammattiansa varten, jumalanpalvelus on harjoitusta konkreettista tulevaisuutta varten. Koska se on taivaallinen toimi, se saa täydellisen muotonsakin vasta taivaassa. Jumalanpalvelus on siten jotain yliluonnollista. Seuraavat kolme näkökohtaa valaisevat sitä.

Jumalanpalvelus ei ole ihmiselle luontaista. Jos saisimme seurata omia mielihalujamme, emme koskaan palvoisi Jumalaa oikein, koska se sotii langennutta luontoamme vastaan. Palvoisimme mieluummin itseämme tai kotitekoisia epäjumaliamme kuin elävää Jumalaa. Niinpä Jumalan täytyykin itse opettaa meille, mitä on oikea jumalanpalvelus. Hän ei siis ainoastaan näytä meille sitä, kuinka se tapahtuu, vaan Jumala itse osallistuu siihen yhdessä kanssamme niin, että opimme sen häneltä. Jumalanpalvelus on siis jumalallinen toiminto, ja saamme olla siinä mukana kuten ratsastaja, joka ratsastaa kilpahevosensa selässä.

Toiseksi jumalanpalvelus on varsinaisesti yliluonnollista, koska siinä ollaan tekemisissä asioiden kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta. On kyse Jumalasta ja yhteydestä häneen. Niin kuin napanuora yhdistää lapsen äitiinsä ja välittää siten ravintoa häneltä, samoin jumalanpalvelus yhdistää meidät Jumalaan. Se on kirkon elämänlanka ja siksi niin tärkeä asia. Jumalanpalvelus on jotakin sellaista, jota epäuskoisen on mahdotonta ymmärtää ja joka hämmentää. Se on jotain täysin erilaista, kuin mitä tavallisesti teemme. Siitä ei näytä olevan mitään hyötyä, vaan se tuntuu ajan ja voimavarojen haaskaukselta. Lisäksi jumalanpalvelus voi tuntua pitkäveteiseltä, koska siinä ei näytä tapahtuvan kovin erikoista.

Kolmanneksi jumalanpalvelus on yliluonnollista, koska se on pohjimmiltaan jumalallista toimintaa. Jeesus on johtava liturgi ylimmäisenä pappinamme taivaallisessa pyhäkössä. Hän johtaa jumalanpalveluksemme edustamalla meitä Jumalan edessä esirukouksessa ja kiitoksessa (Hepr.7:25; 9:25) sekä edustamalla meille Isää Jumalaa julistuksessa ja ylistyksessä (Hepr.2:12). Palveluksellaan taivaallisessa pyhäkössä Jeesus johtaa taivaallista liturgiaamme yhdessä taivaallisten olentojen, enkelien ja kaikkien pyhien kanssa (Hepr.2:1l; 8:2; 12:22-24; 13:15).

Koska kristillinen jumalanpalvelus on yliluonnollista, se on samalla mysteeri. Tässä tapauksessa mysteeri eroaa salaisuudesta siinä, että se pysyy selittämättömänä jopa silloinkin, vaikka siitä tietäisi paljonkin. Paavali kiteyttää tämän (KoI.1:24): ’Kristus teissä, (teidän keskuudessanne), kirkkauden toivo.’ Jumalanpalveluksessa on siis kyse Kristuksen salatusta läsnäolosta meidän kanssamme ja keskuudessamme. Me olemme hänessä ja hän meissä. Hän tulee luoksemme ja toimii puolestamme, kun kokoonnumme hänen nimessään. Hän tuo Pyhän Hengen mukanaan ja ohjaa meidät taivaallisen Isänsä luo. Jumalanpalveluksessa tulemme siten kosketuksiin Pyhän Kolminaisuuden kanssa. Tulemme kolmiyhteisen Jumalan läsnäolon piiriin ja osallistumme Jeesuksen palvelutehtävään.

Jumalanpalvelukseen liittyy myös kirkkauden toivomme, so. elämämme taivaassa Jumalan poikina ja tyttärinä. Tämä elämä ei ole vielä näkyvää vaan ’kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa’ (KoI.3:3). Jumalanpalveluksen ihme on siinä, että taivas tulee alas Jeesuksessa ja meidät viedään yhdessä hänen kanssaan taivaaseen. Me yhdessä Jumalan valtaistuimen ympärille kerääntyneiden enkelien ja taivaan pyhien kanssa laulamme: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä!’ Uskon kautta omistamme silloin taivaan esimakua; odotamme kirkkautta, josta tulemme olemaan osallisina taivaallisen Isän lapsina ja Jumalan kuninkaallisen perheen jäseninä. Wilhelm Löhe on sanonut näin jumalanpalveluksen mysteeristä:

Jumalanpalveluksessa seurakunta on lähimpänä Herraansa, niin lähellä sulhastaan kuin se suinkin voi päästä. Silloin taivas on maan päällä ja maa taivaassa.

Jumalanpalveluksessa meidät salatulla tavalla säädetään taivaskanavan taajuudelle. Sen kautta meistä ihmisistä tulee sekä vastaanottajia että lähettimiä, jotka yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa välittävät tälle maailmalle, mitä on taivaallinen elämä.

Viettäessämme jumalanpalvelusta elämme todeksi luomistarkoitustamme. Täytämme Jumalan lopullista tarkoitusta meitä ja hänen koko luomakuntaansa kohtaan. Tulemme täytetyiksi Jumalan täyteydellä. Sen tähden se on elämämme pääasia. Tästä syystä kymmenestä käskystä ensimmäiset kolme kattavat jumalanpalveluksen erilaiset aspektit. Ilman jumalanpalvelusta koko kristillinen uskomme pysyisi käsitteellisenä, teoreettisena ja viime kädessä epätodellisena.

Vanhastaan kristikunnassa on puhuttu paljon ’ortodoksiasta’. Termi ortodoksia määritellään tavallisesti oikeaksi opetukseksi kolmiyhteisestä Jumalasta, mutta se tarkoittaa myös ’oikeaa ylistystä’ (jumalanpalvelusta). Molemmat määritelmät kuuluvat yhteen. Oikea oppi opettaa, mitä on elävän Jumalan oikea ylistäminen. Vaikka oppi olisi kuinka hyvää, virheetöntä ja innostavaa, se ei saavuta päämääräänsä ellei se nouse jumalanpalveluksesta ja palaudu takaisin kolmiyhteisen Jumalan palvontaan. Kun vietämme jumalanpalvelusta oikein, annamme Jumalan olla Jumalamme, jolloin hän saa toimia kanssamme tahtomallaan tavalla. ’Ortodoksisessa’ jumalanpalveluksessa liitymme suuren ylipappimme, Jeesuksen palvelutoimeen taivaallisessa pyhäkössä.

II Vastaanottaminen

Jumalanpalvelus ymmärretään helposti niin, että me palvelemme siinä Jumalaa saapumalla kirkkoon ja pitämällä hartauksiamme. Jumalanpalvelus on kuitenkin ennen kaikkea vastaanottamista; oleellista ei ole se, mitä me teemme Jumalalle, vaan se, että Jumala palvelee meitä. Jumalan toiminta on kristillisen jumalanpalveluksen sydämessä. Ihmisen toiminta on seurannainen ja riippuvaista Jumalan aloitteesta.

Tämä Jumalan ja ihmisen välinen suhde tulee ilmi selvästi Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 22:24-27). Asiayhteyteen on kiinnitettävä huomiota kohdan ymmärtämiseksi. Kertomus sijoittuu torstai-iltaan ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Jeesus on juuri asettanut Pyhän Ehtoollisen ja kertonut, että yksi kahdestatoista tulee kavaltamaan hänet. Sitten tapahtuu jotain huomionarvoista:

Ja heidän välillään syntyi myös kiistaa siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Niin hän sanoi heille: ” Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi on suurempi, sekö, joka aterioi, vai se, joka palvelee? Eikö se, joka aterioi? Mutta minä olen teidän keskellänne niinkuin se, joka palvelee.”

Merkillepantavaa on viimeisen lauseen preesens-aikamuoto, joka osoittaa toiminnan jatkuvuutta. Opetuslasten palvelutoimi pohjautuu Jeesuksen jatkuvaan palvelukseen. Pyhässä Ehtoollisessa Jeesus on läsnä ja palvelee opetuslapsiaan. Samalla, kun hän on heidän isäntänsä ja opetuslapset ovat hänen vieraitaan, Jeesus palvelee heitä. Hän hoitaa vieraitaan ja pitää huolen siitä, ettei opetuslapsilta puutu mitään. Jeesus täyttää heidän toiveensa ja ravitsee heitä. Hän antaa itsensä kokonaan opetuslastensa käyttöön eikä vain silloin, vaan yhä edelleen. Ylösnousseena Herrana Jeesus palvelee meitä, kun tulemme hänen vieraikseen hänen huoneeseensa. Juuri niin, Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa! Jos tämä todellisuus jää ymmärtämättä, silloin kirkkoarkkitehtuuri, liturgian rakenne ja koko käsite jumalanpalvelus ei varmastikaan avaudu. Jumalanpalveluksessa Herra Jeesus itse käärii hihansa, ojentaa meille auttavan kätensä ja panee itsensä likoon meidän hyväksemme.

 

Mitä Jeesus tekee meidän hyväksemme?

Tähän voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin jumalanpalveluksen rakenne itsessään ilmaisee sen, mitä Jumala tekee meille. Toisaalta evankeliumitekstit kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä, kuten hän kerran palveli kansaa Palestiinassa.

Jumalanpalveluksen järjestys kokonaisuudessaan todistaa kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta keskuudessamme. Se alkaa johdannolla ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’ julistaen kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa. Painopiste on siis siinä, mitä Jumala tekee. Hän on tehnyt meidät lapsikseen kasteen kautta. Hän julistaa syntimme anteeksiannetuiksi synnintunnustuksen jälkeen ja ottaa meidät vastaan lahjoja pyytävinä kerjäläisinä laulaessamme johdantovuorolaulua ja Herra armahda -rukousta. Vuorolaulussa tunnustamme, että Herra Jeesus on varsinaisesti se, joka toimittaa alttaripalvelusta ja on siten meidän liturgimme. Sen jälkeen taivaallinen Isämme puhuu meille voimallisesti Raamatun tekstien ja saaman kautta, kuuntelee rukouksemme ja avunpyyntömme kirkon suuressa esirukouksessa sekä antaa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren sielujemme lääkkeeksi. Lopuksi hän lähettää meidät matkaan Pyhän Hengen siunauksella. Jumalanpalvelus on siten ennen kaikkea Jumalan armon osoitusta meitä kohtaan. Hän toki myös tuomitsee meidät, mutta vain voidakseen antaa enemmän itseään ja siunaustaan meille. Jumalanpalveluksessa evankeliumi vahvistaa meitä saadessamme annoksen hänen mittaamatonta armoaan. Siellä rohkaistumme, virkistymme, parannumme sekä tulemme autetuiksi ja elvytetyiksi. Jumala on tekijä ja me olemme hänen työnsä kohteita. Hän on antaja ja me olemme hänen hengellisten lahjojensa vastaanottajia.

Erityisesti evankeliumikertomukset kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Siitä syystä ne painettiin muistiin, kerrottiin aina yhä uudelleen ja sisällytettiin myös Uuteen testamenttiin, joka raportoi vain pienen osan kaikesta siitä, mitä Jeesus sanoi ja teki. Ne vaikuttavat kuitenkin enemmän kuin pelkästään kertovat, mitä Jeesus teki noin 2000 vuotta sitten. Ne julistavat, mitä hän yhä edelleen tekee kirkossaan sanansa ja sakramenttiensa kautta. Hänen palvelutehtävänsä eivät päättyneet kuolemaan, ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen, vaan ne olivat vasta ikään kuin ’virkaanvihkimys’ Jeesuksen tulevalle toiminnalle. Luukas huomioi tämän selkeästi kaksiosaisessa alkukirkon historiassaan. Evankeliumissaan Luukas osoittaa, kuinka Jeesus palveli ihmisiä opettamalla evankeliumia ja parantamalla sairaita niin ruumiin kuin sielun osalta. Aloittaessaan Apostolien teot, toisen osan tätä historiaa, Luukas viittaa siihen, mitä hän on kirjoittanut evankeliumissaan aiemmin:

Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilius, kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa, hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, sittenkuin hän Pyhän Hengen kautta oli antanut käskynsä apostoleille, jotka hän oli valinnut.

Toisin sanoen Jeesus jatkaa palvelutehtäväänsä armonvälineidensä kautta kirkossa. Hän jatkaa Jumalan armon evankeliumin opettamista ja särkyneiden ihmisten parantamista sairaalassaan, kirkossa. Siten jokaisella evankeliumikertomuksella on ilmeinen käyttöyhteys jumalanpalvelukseen, sillä me uskomme, että sama Jeesus on fyysisesti läsnä ja vaikuttaa messussa aivan yhtä todellisesti kuin kerran maan päällä (Matt 18:20).

Kristuksen palvelutehtävän kautta jumalanpalveluksessamme tapahtuu merkittävä roolien vaihto. Vanhassa testamentissa Jumala oli käskenyt Daavidin asettaa leeviläiskuoro laulamaan ylityslauluja kunniakseen samanaikaisesti kun polttouhria uhrattiin temppelin alttarilla. Kuoro ilmoitti, että Herra oli läsnä, julisti hänen hyväksyntäänsä kansaansa kohtaan sekä riemuitsi hänen armostaan. Tämä järjestys on käänteinen uudessa liitossa. Sefanjan mukaan (3: 17) Herra iloitsee kansansa keskellä ja riemuitsee laululla kansastaan. Myös Jesajan profetiat täyttyvät siellä, missä vain evankeliumia julistetaan. Jumala riemuitsee uudesta Jerusalemista, kuten sulhanen morsiamestaan (Jes.62:5, 65:19). Aina tullessamme jumalanpalvelukseen Jumala pursuaa iloa saadessaan olla kanssamme. Hän riemuitsee meistä ja ilmaisee hyväksyvänsä meidät. Jumala tuo julki mielihyvänsä meistä ja nauttii seurastamme. Hänen ilonsa meistä kaksinkertaistaa meidän ilomme hänestä. Ilo saa siten täyttymyksensä. Jumala on asettanut jumalanpalveluksen, jotta hän voisi iloita meistä niin kuin rakkaista lapsistaan.

Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee meitä. On kyse siitä, mitä kolmiyhteinen Jumala häneen turvaaville tekee ja antaa. Jumalanpalveluksessa Jumala antaa itsestään niin paljon kuin me voimme suinkin vain vastaanottaa tällä puolen taivasta, jotta olisimme valmiit ikuiseen yhdessäoloon hänen kanssaan taivaassa. Se on paikka, jossa Jumala lahjoittaa ihmeellisen armonsa ihmisille.

III Lähettäminen

Televisio ei ole eloton, silloin kun se vastaanottaa lähetystä. Sama sähkö, joka lähetti kuvan, auttaa myös vastaanottamaan ja tuottamaan lähetetyn kuvan. Samoin emme mekään voi olla passiivisia ja elottomia jumalanpalveluksessa. Se vaikuttaa meihin. Itse asiassa silloin kun Jumala on kanssamme tekemisissä, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin reagoida ja vastata joko kielteisesti tai myönteisesti. Tämähän on itsestään selvää, vaikka Jumalan toiminnan ensisijaisuuteen messussa ei aina ole osattu kiinnittää riittävää huomiota. Olemme taipuvaisia painottamaan jumalanpalveluksen inhimillistä puolta jumalallisen kustannuksella, vaikka painon pitäisi olla aina jälkimmäisellä. Mitä me teemme jumalanpalveluksessa juontuu Jumalan tekemisistä ja on sen kanssa sopusoinnussa. Me emme ole aloitteentekijöitä, vaan seuraamme vain Jeesusta ja hänen ohjaustaan. Hän on johtajamme ja liturgimme jumalanpalveluksessa. Yhtä vähän kuin TV pystyy tuottamaan kuvan itsestään ilman sähköä, joka mahdollistaa vastaanoton ja lähetyksen, mekään emme kykene itsessämme palvomaan Jumalaa ilman Pyhää Henkeä. Meidän palveluksemme on täysin riippuvainen Jumalan palveluksesta meitä kohtaan. Se on mahdollista vain Pyhässä Hengessä.

Jumalanpalveluksen rakenne paljastaa tämän selvästi. Jumalanpalveluksessa vastaamme Jumalan kutsuun kokoontumalla hänen läsnäoloonsa. Vastaamme hänen tarjoukseensa syntien anteeksiantamuksesta tunnustamalla syntimme. Hänen julistaessaan synninpäästön laulamme ’Kunnia olkoon Jumalalle’ ja muita ylistysvirsiä. Hänen puhuessaan meille saaman kautta kuuntelemme häntä tarkoin ja vastaamme siihen tunnustamalla uskomme. Hänen anteliaisuuteensa me vastaamme kolehtihaavin kiertäessä. Hänen avuntarjoukseensa vastaamme yleisessä esirukouksessa. Astuessamme taivaallisen Isämme läsnäoloon me liitymme koko taivaan hovin kanssa ylistykseen: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä’. Kristuksen ruumiin ja veren parantavaan ja puhdistavaan lahjaan vastaamme nauttiessamme sen kiitoksella. Herran siunaukseen vastaamme lähtemällä ulos maailmaan palvelemaan Jumalaa jokapäiväisessä kutsumuksessamme. Jumalanpalveluksen rakenne ei siten ainoastaan kerro meille kuinka vastata, vaan se auttaa meitä myös vastaamaan oikealla tavalla Jumalan läsnäoloon ja lahjoihin.

Tältä osin meitä ei siis ole jätetty omien aivoitustemme varaan. Me liitymme yhdessä toisten kristittyjen kanssa Pyhän Hengen vaikutuksesta ja johtamina palvomaan Isää Pojan kautta. Henki ohjaa meitä vastaamaan oikealla tavalla. Hän pitää jumalanpalveluksessamme huolen siitä, että Jumala saa olla Jumala. Siten myös Kristuksen jatkuva työ keskuudessamme on oikealla paikallaan jumalanpalveluksessa. Pyhä Henki muuttaa koko elämämme yhdeksi ainoaksi jumalanpalvelukseksi ja ylistyslauluksi armollisesta Jumalastamme koko maailman kuultavaksi. Siten auttaessaan meitä vastaanottamaan Jumalan taivaallisen lähetyksen Pyhä Henki tekee meistä tuon lähetyksen eläviä välittäjiä ja eteenpäin lähettäjiä.

 

Mikä vikana kun messu ei maistu?

Monet jumalanpalvelukseen säännöllisesti osallistuvat ihmiset valittavat, etteivät he saa siitä mitään. Jokaisella voi olla sellainen tunne aika ajoin. Tällöin kuitenkin unohdamme sen, että Jumalan työ on silmiltämme salassa. Emme näe sitä, mutta tiedämme sen ainoastaan siksi, koska hän itse niin sanoo Sanassaan. Meillä voi olla jonkinlainen tuntuma sen lopputuloksesta, samoin kuin näemme hengittämisen ja syömisen vaikutukset, vaikka emme itse tapahtumaa. Yhtä hupsua kuin valittaa kuinka tylsää, hyödytöntä ja epämiellyttävää on osallistua jumalanpalvelukseen, olisi valittaa kuinka tarpeetonta on uni tai miten vastenmielistä on syödä parantavia lääkkeitä. Kuten terveellisen ruuan, ei jumalanpalveluksenkaan tarkoitus ole viihdyttää vaan ruokkia meitä. Monet epämieluisat ruoat, kuten joillekin parsakaali, ovatkin meille usein kaikkein parasta. Kuten nukkuminen, samoin jumalanpalvelus voi vaikuttaa pitkäveteiseltä ja sen tarkoitus voi jäädä pimentoon. Näin voi käydä niin ruumiin kuin järjen ja tunteenkin kohdalla. Jumalahan ei antanut sapattia Vanhassa testamentissa vain fyysisen levon takia, vaan myös hengelliseksi levoksi, virkistykseksi ja yhteydenkokemiseksi. Kuten lääke, jumalanpalveluskin voi välillä tuntua epämukavalta, koska se hyökkää pahuuttamme vastaan sekä tuhoaa ja parantaa sen. Jumala ei välttämättä anna sitä, mitä me haluamme, vaan mitä tarvitsemme. Voimme toki aina olla kiitollisia siitä, jos tunnemme saavamme kouriintuntuvasti jonkin siunauksen messussa. Jos sellaisia tuntemuksia ei kuitenkaan ole, ei ole mitään syytä olla levoton ja hämillään. Jumalanpalveluksen lahja ja hyöty ei ole näkemisen, vaan uskon asia.

Jumalanpalveluksemme on valitettavasti aina kömpelöä ja epätäydellistä niin kauan kuin vaellamme maan päällä. Vastaanottamiskykymme on kehnoa ja eteenpäin välittäminen on vielä surkeampaa. Jumalanpalveluksemme muistuttaa enemmän nuottien tapailemista, kuin itse sinfonian soittamista. Mutta se ei haittaa. Jumalanpalveluksen pätevyys ei riipu meidän kyvyistämme ja suorituksestamme, vaan Jeesuksen erityisosaamisesta ja taidoista. Vaikka meidän jumalanpalveluksemme täällä ajassa ei ole koskaan täydellinen, Jeesus toimittaa sen puolestamme oikein. Koko elämämme on siten pala palalta oppimista, kuinka kiittää ja palvoa Jumalaa. Kukaan meistä ei ole jumalanpalvelusekspertti. Olemme kaikki vasta-alkajia. Osallistumalla yhdessä jumalanpalvelukseen voimme parhaiten tukea ja rohkaista toinen toistamme yhteisessä ’opiskelussamme.’

 

IV Lopuksi

Luukkaan evankeliumissa (24:13-35) Jeesus ilmestyy kahdelle opetuslapselleen näiden ollessa pääsiäisaamuna matkalla Jerusalemista Emmaukseen. Opetuslapset keskustelivat pitkäperjantain tapahtumista. Jeesuksen liityttyä heidän seuraansa he eivät ensin tunnistaneet häntä. Vielä silloinkaan, kun Jeesus osoitti heille Vanhasta testamentista, että Kristuksen tuli kärsiä ja kuolla ennen kruunaustaan taivaalliseksi kuninkaaksi, he eivät käsittäneet, mistä oli kyse. Vasta kun Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen heille, heidän silmänsä aukenivat ja samassa Jeesus katosi heidän näkyvistään. Tavallaan me olemme aivan samassa tilanteessa kuin nuo miehet pääsiäisenä. Kuten he, mekin olemme kyllä kuulleet Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta olemme tietämättömiä hänen läsnäolostaan aina siihen asti, kunnes Jeesus opettaa itsestään ja ilmestyy meille. Siten joka kerta, kun kristityt kokoontuvat Jeesuksen nimessä, heidän ylösnoussut Mestarinsa tulee heidän luokseen ja tekee itsensä tunnetuksi heille. Jokainen jumalanpalvelus on pääsiäisjuhla, jossa kohtaamme Herramme ja tulemme tuntemaan hänet. Jeesus saa sydämemme palamaan sanoillaan ja hän avaa silmämme näkemään hänen läsnäolonsa. Joka sunnuntai ylösnoussut Herra tulee luoksemme samalla tavalla kuin hän kerran kohtasi opetuslapset.

Viimeinen kertomus kuvaa jumalanpalveluksen tärkeyttä ja toisaalta sen laiminlyönnin mielettömyyttä. Jokin aika sitten allekirjoittaneen vaimo tapasi vanhan ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut vuosiin. Keskustelun kuluessa ystävä paljasti asuvansa Adelaidessa kahden lapsensa kanssa samaan aikaan kun hänen miehensä asui pysyvästi satojen kilometrien päässä Canberrassa. He tapasivat toisiaan silloin tällöin, mutta elivät pääasiassa erillään. Suhteessa Jumalaan monet kristityt ovat kuten toisistaan erossa elävät mies ja vaimo, jolloin suhteesta puuttuu normaali avioelämä. Sellaiset kristityt ovat kastettuja ja konfirmoituja, mutta he harvoin osallistuvat jumalanpalvelukseen, koska pitävät sitä tarpeettomana ja paremminkin taakkana kuin mahtavana etuoikeutena ja kristillisen elämän huippukohtana. Jumalanpalvelus on viime kädessä Jumalasta iloitsemista ja nauttimista. Westminsterin katekismus alkaa kysymyksellä: ’Mikä on ihmisen olemassaolon päätarkoitus?’ Vastaus on osuva: ’Ihmisen päätarkoitus on palvoa Jumalaa ja iloita hänestä ikuisesti.’ Viime kädessä molemmat tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa.

 

 

Kysymys: Mitä eroa on hurskaalla ja vanhurskaalla? Entä mitä tarkoittaa uskonvanhurskaus?

Vastaus: Mainitut sanat hämmentävät joskus ihmisten mieliä ja aiheuttavat tarpeetonta sekaannusta. Ensin näiden suomen kielen sanojen alkuperästä:

Hurskas tarkoittaa ’oikeamielistä, jumalista, jumalaapelkäävää’. Se tulee germaanisista kielistä, joissa sana horskr tarkoittaa mm. ’viisas, reipas, nokkela’.

Sana vanhurskas on johdettu hurskaasta. Alun perin se on ollut vaganhurskas. Tuo vaka tarkoittaa ’varmaa’ tai ’lujaa’. Agricola on sepittänyt Raamattuun tuon sanan vaganhurskas vastineeksi ruotsin kielen sanalle rättfärdig.

Nämä ovat kaikki vain käännöksiä. Jos haluamme päästä asian ytimeen, pitää tutustua alkukieliin, hepreaan ja kreikkaan. Hepreassa hurskaat ovat hasidim eli ’antautuneet’ tai ’uskolliset’. He ovat Vanhassa testamentissa niitä, jotka noudattavat Jumalan käskyjä.

Kun Uudessa testamentissa puhutaan hurskaista ihmisistä, sillä viitataan usein Vanhan liiton pyhiin tai sitten puhutaan juutalaisen uskon noudattajista. Lainopettajia ja fariseuksia Jeesus moitti, että he ovat ”hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä” (Matt. 23:28). Joosef Arimatialaisesta sanotaan, että ”hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa” (Luuk. 23:50-51). Varsinaisista kristityistä ei juurikaan käytetä nimitystä hurskas. Se kuuluu enemmänkin yleisen uskonnollisuuden ja hengellisyyden käsitteisiin. Joku voi olla hurskas muslimi tai hindu. Se ei kerro mitään hänen suhteestaan Kristukseen vaan ainoastaan hänen uskonnonharjoituksestaan ja moraalisesta elämäntavastaan. Toki kristitynkin tulee olla tällä tavoin hurskas!

 Lyhyesti sanottuna hän on ihminen, joka elää valitun kansan jäsenenä liitossa Jumalan kanssa ja noudattaa tuon liiton ehtoja eli Jumalan käskyjä. Hes. 18:5,9 sanotaan: ”Jos mies  … vaeltaa minun käskyjeni mukaan ja noudattaa minun oikeuksiani, niin että tekee sitä, mikä on oikein – hän on vanhurskas, hän totisesti saa elää, sanoo Herra, Herra”. Vanhurskaus ei Vanhassa testamentissakaan tarkoita vain moraalista kelvollisuutta vaan se on sielläkin etupäässä uskonnollinen käsite. Liitolle uskolliset ihmiset katuvat syntejään ja elävät Jumalan laupeudesta. Hänellä on ”särkynyt sydän ja murtunut mieli”. He tunnustavat, että Jumala on vanhurskas eli oikeudenmukainen tuomari (Ps. 7:12).

Uudessa testamentissa vanhurskaus (kreikaksi dikaiosynee) tarkoittaa ensinnäkin Jumalan vanhurskautta eli sitä, että Hän tuomitsee ihmiset oikeudenmukaisesti. 

Toiseksi se tarkoittaa Jumalan pelastustekoa Kristuksessa. Ihminen saa Kristuksen ansiosta itselleen Jumalan vanhurskauden eli Hänen pyhyytensä ja puhtautensa. Paavali sanoo: ”… sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi”. 

Vanhurskaus ei ole siis ihmisen ominaisuus tai ”laatu” vaan se on Jumalan ominaisuus, josta ihminen tulee osalliseksi uskon kautta. Jumalan vanhurskaus saa ihmisessä aikaan sen, että hänestä tulee vanhurskas eli Jumalalle kelpaava, taivaskelpoinen. 

Jumalan vanhurskaus lahjoitetaan ihmiselle kasteessa ja hän tulee siitä osalliseksi uskon kautta. Siksi puhutaan uskonvanhurskaudesta. Sen vastakohta on tekojen vanhurskaus eli ihmisen yritys tehdä itsensä Jumalalle kelvolliseksi tekojensa avulla. Koska vanhurskaus on lahja, voidaan puhua myös lahjavanhurskaudesta. 

Ihminen siis joko on vanhurskas tai ei ole. Vanhurskauteen ei kasveta vaan se on kertakaikkinen tapahtuma. Jumala lukee kertakaikkisesti vanhurskaaksi ihmisen, joka luonnostaan on syntinen. Syntisen vanhurskauttaminen olikin Lutherille uskon kallein asia.

Joskus puhutaan elämänvanhurskaudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen vaeltaa ja toimii vanhurskaudessa. Hänen elämässään toteutuu Jumalan tahto ja hän noudattaa Jumalan käskyjä. Tämä edellyttää jatkuvaa yhteyttä Kristukseen. Kristus on sekä uskonvanhurskauden että elämänvanhurskauden lähde. Se, että ihminen elää vanhurskaasti ja kasvaa Jumalan tahdon noudattamisessa ei koskaan ole pelastavaa toimintaa vaan jo pelastetun ihmisen toimintaa.

Vanhurskauttaminen on niin laaja asiakokonaisuus, että se vaatisi aivan oman opetuskertansa. Vanhurskaaksi tekeminen ja lukeminen ovat esim. eri asia. Katso lisää esim. seuraavasti linkistä: Vanhurskaaksi Kristuksen tähden uskon kautta

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. (Joh. 1:14)

Armonvälineiksi sanotaan Jumalan meille antamia ja säätämiä välineitä, joihin liittyy Jumalan lupaus syntien anteeksiannosta ja pelastuksesta. Sana (saarna, synninpäästö, Raamattu), kaste ja ehtoollinen sekä rippi.¹

Miksi armonvälineet? Eikö Jumala voisi antaa armoansa välittömästi? Eikö kristinusko olekaan persoonallinen ja henkinen uskonto? Mihin siis tarvitaan välineitä? Jumala on kaikkialla kyllä kaikkialla läsnä, mutta Pelastajana, Vapahtajana Hänet kohdataan siellä, missä Hän on luvannut. Vanhan liiton aikana temppeli oli se paikka, johon Jumala oli liittänyt lupauksensa. Salomo rukoili temppeliä vihittäessä: Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin rukous, jonka he rukoilevat tähän paikkaan päin kääntyneinä; kuule asuinpaikastasi, taivaasta, ja kun kuulet, niin anna anteeksi. (1 Kun 8:30)

Jumala kätkeytyy suojellakseen meitä

Paratiisissa Jumala seurusteli ihmisten kanssa välittömästi. Mutta lankeemuksen jälkeen Adam pelkäsi ja pakeni Jumalaa. Oliko Jumala muuttunut pahaksi? Ei tietenkään, vaan Adam oli saastuttanut itsensä eikä enää voinut olla tekemisissä pyhän Jumalan kanssa. Synnin olemukseen kuuluu, että Adam ei myöskään voinut olla tekemisissä Jumalan kanssa.

(Rom 3:10-12) Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.

Jumalaa kyllä etsitään maailmassa. Ei ole kansaa, jolla ei olisi lainkaan uskontoa jumalineen. Mutta todellista Jumalaa, häntä joka on, ei etsi eikä toivo kukaan itselleen. Päinvastoin, kun ihminen tulee tätä Jumalaa lähelle, hän pakenee tai jopa kieltää tai kiroaa Hänet.

Yksikään syntinen ei voi katsella Jumalaa ”suoraan”, Jumalan kasvojen näkeminen tuhoaisi ihmisen. Tämän ihmiskunta on kokeva viimeisellä tuomiolla. Ja minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. (Ilm. 20:11)

Mooseksen pyyntö

Suuressa ahdistuksessaan Mooseskin tahtoi nähdä Jumalan kirkkauden. Sen hän saikin nähdä, mutta toisin, kuin oli kuvitellut.

Silloin Mooses sanoi: ’Anna siis minun nähdä sinun kirkkautesi’. Hän vastasi: ’Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen ’Herra’ sinun edessäsi. Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan’. Ja hän sanoi vielä: ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon’. Sitten Herra sanoi: ’Katso, tässä on paikka minun läheisyydessäni; astu tuohon kalliolle. Ja kun minun kirkkauteni kulkee ohitse, asetan minä sinut kallion rotkoon ja peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Kun minä sitten siirrän pois käteni, näet sinä minun selkäpuoleni; mutta minun kasvojani ei voi kenkään katsoa.’ (2. Mos. 33:18-23)

Tämä merkillinen ja liikuttava kohta Raamatussa kertoo meille armonvälineistä, vaikka niitä ei tietenkään vielä UT:n merkityksessä ollutkaan. Mooses kohtaa Jumalan, mutta ei saa katsella Hänen kasvojaan. Jumala ilmoittaa itsensä, mutta samalla kätkeytyy. Hän kätkee Moosekselta kasvonsa, mutta ilmoittaa sydämensä. ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon.’ Mooses ei päässyt näkemään Jumalaa ”sellaisenaan”, hän eikä tutkimaan Jumalaa filosofisesti, Hänen viisauttaan, aivan kuin ulkopuolisena.

Pelkkä, ”paljas” Jumala

Kun puhutaan Jumalasta ”sellaisenaan”, puhutaan aina samalla katastrofista. Olemme kulkemassa ”katastrofia kohti”. Ei siksi, että Jumala olisi paha, vaan siksi, että me olemme syntisiä. Kun auto kulkee 120 km/t kohti betoniseinää, voivatko autossa istuvat keskustella rauhassa betoniseinän koostumuksesta. Sellaista keskustelua olisi pidettävä mielisairaana. Me olemme nuo autossa istujat ja Jumala betoniseinä. Juuri vastaavan totuuden Jumala ilmoitti Moosekselle: ”Sinä tahdot nähdä kasvoni, mutta se merkitsisi sinulle kuolemaa. Niin pyhä minä olen ja niin syntinen taas sinä.”

Ne, jotka väittävät nähneensä Jumalan olemuksen ja ne jotka pystyvät puhumaan Jumalasta kuin laborantit tutkittavasta kohteestaan, puhuvat todellisuudessa epäjumalasta ja tekevät itsensä Jumalaa suuremmiksi.

Mooseksesta ei tullut siis ”uskonnollinen nero”, suuri uskonnonfilosofi, uskonnon perustaja eikä syvä ajattelija kohdattuaan Jumalan. Hänestä tuli vapiseva syntinen, profeetta. Mutta hän oli saanut oppia tuntemaan Jumalasta jotakin, joka oli vielä suurempaa, kuin Jumalan kasvojen hohto, joka olisi tuhonnut hänet. Hän oli saanut nähdä Jumalan sydämeen, Hänen pelastustahtoonsa: kun Mooses laskeutui vuorelta, hän jäänyt eloon! Jumala oli säästänyt hänet, syntisen miehen. Mooses pelastui Jumalan teon avulla. Jumala peitti Mooseksen kädellään. Jos voisimme nyt nähdä tämän käden, siinä olisi naulan arpi, se käsi oli Kristuksen käsi.

Jumala kätki sen kirkkautensa, jota koko maailma joutuu pakenemaan viimeisellä tuomiolla, mutta paljasti sydämensä. Jumala ei kuvaillut itseään, vaan ilmoitti itsensä teossaan. Hän sanoo kyllä olevansa armollinen, mutta jatkaa: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan.’ Mooseksen ja meidän kysymykseksemme jää: ”Sinä olet kyllä armollinen, mutta oletko minulle armollinen.” Tähän Mooses sai vastauksen Jumalan teoista, Hänen toiminnastaan.

Meitä ei auta sellainen oppi Jumalasta, joka tutkii Jumalaa ”sellaisenaan”, vaan meitä auttaa vain oppi, joka kertoo Jumalan suurista töistä. Kuten Paavali sanoi Korintilaisille ”Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.”. (1. Kor. 2:2)

Evankeliumi on sanoma Jumalan pelastusteoista Kristuksessa. Uskontunnustuksemme pääsisältökin on teonsanoissa, verbeissä:

(Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,)

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

(ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.)

Philip Melanchton sanoo asian lyhyesti: ”Tuntea Kristus, on tuntea Hänen pelastustekonsa.”

Niin kuin Herra ilmoitti Moosekselle itsensä Vapahtajana toisaalta kätkemällä kasvonsa ja toisaalta ilmoittamalla pelastustahtonsa teollaan, niin Hän on ilmoittanut itsensä myös meille armonvälineissä evankeliumin saarnassa ja sakramenteissa. Evankeliumi kertoo meille, mitä Jumala on tehnyt: Hän on sovittanut maailman itsensä kanssa.

Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. (2. Kor. 5:19)

Sakramenttien avulla Hän julistaa, että tämä Hänen tekonsa, koskee henkilökohtaisesti meitä.

Sakramentitkin tosin näyttävät kätkevän Jumalan:

Vesi ja yksinkertainen sana! Mikä voisi näyttää vähemmän Jumalan kirkkaudelta, jonka edessä koko maailmankaikkeuden täytyy langeta maahan! Vähäinen leipä ja tilkka viiniä. Voisiko tästä löytää kaikkeuden Luojan ja Herran!

Samalla kun sakramentit kätkevät Jumalan, ne kuitenkin ilmoittavat Jumalasta kaikkein tärkeimmän asian, Hänen pelastustahtonsa meitä, minua kohtaan.

Kasteessa kuullaan ihmisen suusta Jumalan ääni: ”Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. ’Joka uskoo ja kastetaan pelastuu.’ (Mk. 16:16) ’Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena.’ (1. Pt. 3:21)

Jotta sakramentit ymmärretään oikein, on tiedettävä, että niissä toimii Jumala itse. Kun olen maailmalla liikkuessani tullut tekemisiin lukemattomien seurakuntien ja erilaisten opetusten kanssa, olen huomannut, että yleisin väärinkäsitys kasteen kohdalla on, että kaste on meidän tekomme Jumalalle, jonkinlainen tunnustautuminen omaan uskoon tulemiseen. Siksi on ymmärrettävää, että lapsikaste hyljätään, sillä eihän vauva vielä pysty tunnustamaan uskoaan.

Raamattu ei kuitenkaan opeta, että kaste olisi meidän tekomme tai meidän tunnustautumisemme uskoon. Kaste on lahja, Jumalan teko, jolla Hän liittää meidät uuteen ihmiskuntaan. Tämän ihmiskunnan ensimmäinen jäsen, sen kantaisä on Jeesus Kristus. Jeesuksen sovitustyön hedelmät lahjoitetaan siinä meille: syntien anteeksianto, Jumalan lapseus, Pyhä Henki, iankaikkinen elämä.

Kun siis ajattelet kastettasi, opit paljon Jumalasta: et pääse vielä näkemään Hänen kasvojaan ja kirkkauttaan, mutta pääset näkemään hänen sydämensä. Millainen on se Jumala, joka on valmis pyyhkimään kaikki syntisi ja pyhittämään koko elämäsi, vaikka Hän tietää kaiken sinusta ja synneistäsi!.

Entä ehtoollinen? Mikä siinä on niin jumalallista? Kuten yllä todettiin, sekin on ulkonaisesti mitä vähäpätöisin ateria. Sen tekevät pelastusateriaksi Jumalan sanat: ”Tämä on minun ruumiini, sinun edestäsi annettu; tämä on uusi liitto minun veressäni, sinun edestäsi vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Miten suuri onkaan sen Jumalan kirkkaus, joka on antanut ja edelleen antaa ruumiinsa ja verensä syntisen hyväksi! Tämä kaiken muuttava kirkkaus loistaa uskovalle, kun hän saa vähäpätöisen öylätin ja tilkkasen viiniä suuhunsa Jumalan lupauksen kera.

Sakramenttien korvikkeita

Raamatun opetus sakramenttien todellisuudesta ja pelastuksen konkreettisuudesta on yksinkertainen ja selvä. Lukemattomat sukupolvet ovat eläneet uskoen kasteeseen ja ehtoolliseen liitettyihin lupauksiin. Mutta aina on tietysti ollut väärääkin opetusta sakramenteista. Maailma ei tietenkään usko evankeliumiin eikä sakramentteihin, mutta kristikuntaakin vaivaavat monet ajatussuunnat, jotka johtavat sakramenttien tyhjenemiseen niiden suurenmoisista lupauksista ja sisällöstä:

Erityisesti 1800-luvulta lähtien on korostettu uskossa ns. subjektiivista puolta: se mitä minussa tapahtuu, on nähty olennaisena. Usko nähdään ennen muuta sisäisenä kokemuksena. Mikään minun persoonastani riippumaton ei voi olla aitoa, jne. Jos minä en pääse päättämään kasteestani, se ei ole mitään tai tulee joksikin vasta myöhemmin, sitten kun minä tulen ymmärtävään ikään.

Jos minä en koe jotain erityistä ehtoollisessa, se ei ole mitään tai se on vain sitä, minkä minun järkeni voi käsittää. Jos Jeesus sanookin, että leipä on Hänen ruumiinsa ja viini hänen verensä, mutta kun minä en sitä ymmärrä, päättelen että tässä on kysymyksessä vain kaunis uskonnollinen juhlahetki, jonka merkitys kasvaa sitä mukaa, kuinka intensiivisesti osaan siinä hetkessä ajatella ja muistella Jeesusta.

Kun sakramentit on tyhjennetty niiden sisällöstä, keksitään niiden sijaan muita asioita, joihin uskoa yritetään kiinnittää:

Kasteen sijaan tulevat esimerkiksi lasten siunaaminen, uskonratkaisu, jokin tunnekokemus. Kyllä lapsia voi siunata ja uskonelämässä tulee joskus ratkaisun hetkiä ja usko vaikuttaa usein meidän tunteisiimme asti, mutta näillä asioilla ei ole erityisiä lupauksia

Kun ei uskota ehtoollisen lupaukseen Kristuksen reaalisesta läsnäolosta, aletaan sitä etsiä jostakin muualta. Karismaattisissa piireissä yritetään saada – ja saadaankin – aikaan erityisiä kokemuksia, jotka sitten tulkitaan Jumalan läsnäoloksi. Muuan tuttavani johti vuosikausia hengellisiä kokouksia, joissa hän sai ylistyksellä aikaan voimakkaan tunnekokemuksen, jonka hän tulkitsi Jumalan erityiseksi ”tulemiseksi”. Hän kertoi minullekin, kuinka Jumalan kirkkaus tuli kokoussaliin. Kysyinkin, miten hän sitten vielä oli elävien kirjoissa!

Monet kaipaavat ns. armolahjoja, ei siksi, että voisivat palvella niillä seurakuntaa tai muita ihmisiä, vaan siksi, että saisivat varmistuksen Jumalan suosiosta: ”Jos voin kokea ihmeen, tiedän silloin, että Jumala on hyväksynyt minut.” Kun ei kaste eikä ehtoollinen ole muuta kuin symboleja ja korkeintaan meidän velvollisuuksiamme, on varmuus Jumalan suosiosta saatava ihmeitten, kokemusten ja merkkien avulla.

Uskon varmistus ja armonvälineet

Elävällä uskolla on alituinen seuralainen: epäilys. Elävä usko epäilee myös itseänsä: olenko oikeassa uskossa? Mihin pelastukseni perustuu? Entä jos olenkin vain pettänyt itseäni! Englantilainen teologi Phillip Cary kuvaa yleisprotestanttista uskonvarmuuden päättelyketjua (syllogismi) näin:

Lähtökohta: Jokainen joka uskoo Kristukseen, pelastuu.
Lisätieto: Minä uskon Kristukseen.
Päätelmä: Olen siis pelastettu.

Aluksi tämä näyttää selvältä ja ongelmattomalta. Mutta muuan asia nousee tässä ratkaisevaksi: oma usko, minun uskoni. Joudun siis uskomaan omaan uskooni. Mutta juuri sitähän olin epäillytkin. Tähän otetaan avuksi monenlaiset kokemukset, yliluonnolliset tapaukset, ns. armolahjat tai erityisen voimakkaat tunteet. Tunnettu herätysjulistaja antoi neuvon: jos et ole varma oman uskonratkaisusi aitoudesta, tee ratkaisu nyt ja kirjoita se vaikka raamattuusi. Mutta entä jos tämä uusikaan ratkaisu ei ole luotettava. On siirrytty vain ojasta allikkoon.

Jumalan sana antaa meille toisenlaisen ratkaisun. Phillip Cary esittää sen ns. luterilaisena päätelmäketjuna:

Lähtökohta: Kristus sanoi minulle ’Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.’ (Papin ääni on Kristuksen ääni – ’Joka kuulee teitä, kuulee minua.’)
Lisätieto: Kristus ei koskaan valehtele, vaan puhuu aina vain totta.
Päätelmä: Olen siis kastettu (minulla on uusi elämä Kristuksessa).

Tai näin:

Lähtökohta: Kristus sanoi ’…tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi..’. ”Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.”
Lisätieto: Kristus ei koskaan valehtele, vaan puhuu aina vain totta.
Päätelmä: Olen siis saanut syntini anteeksi.

Usko perustuukin Jumalan asettamiin armonvälineisiin, eikä joudu etsimään varmuutta itsestään. Minä saatan pettää itseäni, mutta Jumala puhuu aina totta. Hänen lupauksiinsa voi luottaa.

Jumala sitoo itsensä lupauksiinsa. Se, mitä tapahtuu maan päällä, pätee taivaassa. Tässä on meidän uskonvarmuutemme. Siksi on elintärkeätä, että armonvälineet suojataan ihmisopeilta ja niitä käytetään paljon ja oikein.

Näin Jumala on armonvälineitä käyttäen kätkenyt itsensä, niin ettemme näe Häntä vielä ”suoraan”, ”paljaana”, sillä silloin me tuhoutuisimme. Mutta juuri niissä Hän samalla on ilmoittanut itsensä Rakkautena, Pelastajana, syntien anteeksiantajana ja äärimmäisen ihanana kirkkautena. Kadotetun paratiisin portti on avattu armonvälineissä.

Kiitos kysymyksestäsi. Moni kristitty miettii tätä samaa kysymystä. Halloween on tullut amerikkalaisesta kulttuurista Suomeen ja sitä pidetään usein itsestään selvänä pimeään syksyyn kuuluvana asiana. Halloweenin tausta on kristillinen. Se saa nimensä pyhäinpäivän aatosta ”All hallows eve”. Kristityksi kääntyneet kelttiläiset liittivät omia uskomuksiaan pyhäinpäivään. He uskoivat, että vainajien henget ja pahat henget liikkuvat pyhäinpäivän aattona. Tästä johtuen Halloween on täynnä noitia, hirviöitä ja pimeyden voimia. Aivan vastaava ilmiö tapahtui Suomessa pääsiäisen suhteen. Pohjanmaalla poltettiin pääsiäiskokkoja hiljaisena lauantaina, koska pahojen henkien uskottiin liikkuvan tällöin. Tästä tuli ajatus pääsiäisnoidista.

Halloweenissa on siis kysymys ihmisten uskomuksesta ja sen ympärille syntyneestä kulttuurista. Kristityt eivät pääse pakoon ympäröivää kulttuuria, ja siksi meidän on pohdittava monissa kysymyksissä, kuinka kristitty elää erilaisten asioiden keskellä.

Jos kristitty juhlii halloweenia, ja järjestää vaikkapa lapsille isot halloweenjuhlat, mutta pyhäinpäivä jää täysin sivuun, on viesti selkeä. Halloween ja siihen liittyvät uskomukset ovat tärkeämpiä, kuin pyhäinpäivä. Jos halloweenin juhliminen tarkoittaa jonkinlaista halloweenin uskomuksiin turvautumista ja niiden todeksi ottamista, on tällainen juhliminen synti. Tällöin ihminen rikkoo ensimmäistä käskyä: Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia minun rinnallani. Kysymys on siitä, ketä pelkäämme, ketä rakastamme ja kehen laitamme turvamme. Ehkä yleisempää on kuitenkin se, että halloween on eräänlainen leikki, joka vain uhkaa viedä tilaa kaikkein olennaisimmalta, tässä tapauksessa pyhäinpäivän sanomalta.

Entäpä jos halloweenia juhlitaan niin, että kurpitsat, noidat ja kummitukset ovat koristeena ja samalla selkeästi puhutaan Jeesuksen sovitustyöstä, ylösnousemuksesta ja siitä, miten Jeesuksessa ei enää tarvitse uskoa halloweenin pakanallisiin uskomuksiin. Halloweenin juhlinta on myös mahdollisuus opettaa pahan todellisuudesta ja siitä, miten ihmisen ei kuulu leikkiä pahojen voimien kanssa.

Tietenkin voi kysyä, mihin halloweenin koristeita sitten tarvitaan? Näkyykö Jeesus kaiken keskellä, vai jääkö syrjään?

Kristityn tehtävänä ei ole eristäytyä ympäröivästä kulttuurista, vaan miettiä, miten tässä ajassa voidaan elää Jumalan tahdon mukaan. Itse ajattelen, että lapsille voisi järjestää pyhäinpäivänä sellaisen juhlan, jossa vaikkapa leikkien muodossa näkyy Kristuksen voitto synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Esimerkiksi niin, että leikissä maalitauluna on halloween-noita tai kummitus, jota heitetään pallolla. Toinen mahdollinen leikki voisi olla sellainen, että pyhäinpäivän iltana lapset saavat särkeä pakanallisuutta edustavan kurpitsan. Tämän kaltaisilla sovelluksilla lapsia ei eristetä joka puolella olevasta kulttuurista, vaan he saavat oikeaa opetusta tämän kulttuurin keskellä ja oppivat suhtautumaan siihen oikealla tavalla.

Ks. myös Pyhäinpäivä

”Kirjatkoon P. Pietari tulopuolelle hyväksenne tämän suurenmoisen illan. +Olavi Rimpiläinen ynnä Simon Nahkuri.”  Näin kirjoitti Olavi Rimpiläinen Simo Kivirannan esiteltyä meille Olavuksen, joka siis vieraili lukuisista käynneistään ensimmäisen kerran kodissamme Haukilahdessa 6.11.1975. Tulopuolella ei ole ollut vuosikymmenten ajan vain pikkupappilamme, vaan Olavuksen perhe, suuri joukko kirkkokansaa, Oulun hiippakunta, tunnustususkollisia paimenia ympäri maailmaa ja kansankirkon ns. tunnustusrintama. Siksi suurella mielenkiinnolla luin syksyn uutuutta: Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen -Viimeinen vanhauskoinen, 699 sivua, Perussanoma 2021.

Kokovartalopappi vai urankehittelijä

Junkkaalan kirja on vakavasta yleisteemastaan huolimatta nautittavaa luettavaa siksikin, että siinä on koko ajan Olavuksen huumorin höystämiä, mutta jumaluusopillisesti selkeitä kiteytyksiä esitelmistään erilaisissa kokouksissa, vastauksia medialle, koululaisille, papeille ja lukemattomille kyselijöille. Olli ei lähtenyt juurikaan pitkien selitysten linjalle. Joskus riitti vain sutkautus tai non possumus. Tämän tunnetun sanan alkuperä lienee 1500-luvulta, kun paavi vastasi Henrik VIII:n pyyntöön saada erota Katariina Aragonialaisesta. Mutta tilanne ratkaisi, milloin piispa Olavin piti tarkasti selvittää Kirkon uskon perusteita pyhän Raamatun ja tunnustuksemme perustalta: ”Näin me uskomme, opetamme ja tunnustamme” mutta ”tämän me hylkäämme”!

Ensi tapaamisestamme alkaen meidät yhdisti sama usko ja Olavuksen älykäs huumori. Nämä molemmat lahjat ovat ilman muuta Pyhästä Hengestä! Yhä enemmän yhteen hitsautuvan kvartetin ominaispaino oli melkoinen: Olavus, Simo Kiviranta, Anssi Simojoki ja minäkin ”salkun kantajana”.  Sain näistä kolmesta elämäni läheisimmät ystävät. Tietysti tärkeitä ja rakkaita ystäviä ovat olleet monet maallikot, saarnaajat ja papistosta Reijo Arkkila toiminnanjohtajakaudellaan ja Töölön naapurimme, jo nuorena suuriin mittoihin yltänyt Juhana Pohjola, joka oli Paavalin synodin sihteeri ollessani synodin hallituksen puheenjohtaja. Biografian kirjoittaja tuo esiin oikein, että tunnustusrintaman järjestäydyttyä Paavalin synodiksi keskeisenä puuhamiehenä oli myös lääninrovasti Timo Holma, mutta huomasimme, että piispaksi tultuaan Olavus ei halunnut suosituimmuusasemaan ketään papeistaan ja siksikään Holma ei samalla tavalla kuulunut joukkoomme. Kirja on vakavaa ja tarkkaa selvitystä ehkä Suomen ev.lut. kansankirkon raastavimmasta opillisesta taistelusta, yrityksistämme säilyttää kansankirkko pyhän Raamatun opissa paimenen virasta. Olimme vakuuttuneita prof. Seppo A. Teinosen tavoin:” Jos luterilainen kirkko toteuttaa naispappeuden, se ei enää voi esiintyä Raamatulle rakentavana kirkkona” (s. 125). Tässä kirkkotaistelussa tuli viimeistään esiin, ettei Olavus ollut mikään urankehittelijä, vaan pappisvalansa pyhyyden sisäistänyt mies. 

Ilman muuta Olavuksella oli kykyä asettaa tavoitteita ja myös saavuttaa ne. Eikä monipuolisesti lahjakkaan miehen tulekaan jäädä paikoilleen. Tämä näkyy esim. siinä, että huomattuaan kansankirkon uuden kasvatusohjelman eli K-ohjelman olevan susi syntyessään, hän kiirehti viemään kirkon koulutusta johtamastaan koulutuskeskuksesta yhä enemmän hiippakuntien omaksi työksi. Hän ajatteli, että edes jossain hiippakunnassa Raamatun ja tunnustuksen mukainen koulutus voisi jatkua (90-91). Mutta en usko, että Olavusta vaivasi lainkaan vaarallinen virus, episkopaattitauti. Siinä taudissa piispaksi päässeet eivät ole olleet koskaan siunaukseksi hiippakunnilleen.  Sen sijaan melkein lennosta napatut, kuten kirkkoisä Ambrosius, Milanon piispa, kantavat hedelmää taivaan laareihin vieläkin. Niin myös piispa Olavus, joka näki lehdestä, että hän on yksi piispakandidaateista (141). Piispa Hannes Leinosen jäätyä eläkkeelle 1979 media piti huolen, ettei Rimpiläistä valittaisi. Toisin kävi. Tuolloin ei ollut vielä nykyistä verkostoitumista eikä Paavalin synodin johtohenkilöistä ollut mentoreiksi tai coacheiksi – eikä Olavus sellaisia olisi tarvinnutkaan. Mutta tiedämme, että piispa Hannes Leinonen oli Rimpiläisen takana. Tietysti Simo Kiviranta soitteli pohjoisen ystävilleen. Minun tehtäväkseni tuli Keski-Pohjanmaan äänestäjin pitää yhteyksiä, koska olin paljonkin kiertänyt siellä raamattupäivillä ja evankeliumijuhlissa. Oulun hiippakunta sai todellisen piispan ja piispatar Annelista erinomaisen kapitulin sihteerin (esim. 423). Kapitulissa ja hiippakunnassa läheisin työtoveri oli Keijo Nissilä, joka totesi Olavuksen ajan olleen Oulun hiippakunnan kulta-aikaa (655).

Olavuksen tulikoe oli ilman muuta oikeuskanslerin käräjille joutuminen Oulun piispana kieltäydyttyään vihkimästä naisia papeiksi. Hän oli valmis kohtaamaan jopa piispan virasta potkimisen, mutta ei luopumaan raamatullisesta vakaumuksestaan (303-). Urankehittelijät tarkkaavat suhdanteita ja ovat valmiit takin kääntämiseen. Se ei tullut mieleenkään.

Ystävä ja työtoveri

Kun biografian kirjoittaja tuli puolisonsa kanssa tuomaan minulle tekemänsä opus magnumin, toin esiin, että piispa Olavus oli sekä ystävä että työtoveri, mutta ei siinä mielessä työtoveri, että hän ei juurikaan kertonut meille muille kvartetin jäsenille Oulun hiippakunnan elämästä. Kopioin Junkkaalalle Lindilän ja kesäpaikastamme Hannulan arkistoista löytämistäni Olavuksen kirjeistä osan, mutta kuitenkin toistasataa. Lisäksi tapaamisissamme (olihan Apollonkadun kotimme Finnairin pysäkin vierellä) tuli esiin mitä monipuolisemmin Olavuksen työ. Kuitenkin tästä teoksesta vasta tajusin, miten laaja oli Olavuksen työkenttä. Hän otti kantaa myös yhteiskunnallisen vanhurskauden asioihin ja oli verkostoitunut pohjoisen päättäjien kanssa. Joskus Olavusta lentokentälle viedessäni hän konetta odottelevia tervehti ja esitteli minullekin milloin firmojen pomoja, milloin poliitikkoja.

Meille oli ratkaisevan tärkeää saada syntymään tunnustusrintama, Paavalin synodi ja yrittää estää naispappeuden tulo kansankirkkoon, sillä sydämemme oli vallannut taistelu oikean kirkon säilymisestä Suomessa. Tämän kuvaamisessa on Junkkaala onnistunut, enkä mene kirjan esitykseen tarkemmin. Totean, että Paavalin synodin toiminnasta tulisi saada erillinen teos. Panimme itsemme todella likoon ja saimme paljon ystäviä eri puolilta maailmaa. Apollonkadun kotimmekin oli monen piispan ja kirkkonsa vaikuttajan majapaikka. Olisin kyllä toivonut, että Junkkaala olisi selvittänyt tarkemmin esimerkiksi Paastonajan kirkkopäiviltä Olavin saarnoja, puheita, esitelmiä ja julkilausumiamme, joissa kaikissa oli Olavuksen käsialaa. Annoin melkoisen määrän myös lehtileikkeitä Junkkaalan käyttöön. Suurtapahtumat seurasivat toisiaan ja niistä olen jotain kertonut Vanhauskoisen päiväkirjassa 1975-1999, Helsinki 1999.

Tunnustusrintama kasvaa, mutta pian myös alkaa sopeutuminen

Hävisimme kirkkotaistelun median, uudistetun vaalilain ja arkkipiispa John Vikströmin selvän junttauksen takia. Niinpä kysyttiin, onko kirkko tämän jälkeen sama kuin ennen ja Olavus vastasi medialle: ”Se on tietysti toinen kirkko”, mutta hän rohkaisi raamatullis-tunnustuksellisia pysymään kristikunnan enemmistön opissa: ”Toivon, ettei sopeuduttaisi koskaan” ( 276).

Mutta sopeutuminen alkoi varsin pian. Kapitulit kelpuuttivat viranhakijoiksi vain ”yhteistyökykyisiä”. Itse olin ensimmäinen, jota ei Lapuan hiippakunta katsonut oikeutetuksi hakemaan kirkkoherraksi Teuvalle. Paavalin synodin hedelmänä syntynyt STI alkoi vuotaa, koska sen jäsenjärjestöt alkoivat varsin pian seurakuntatapahtumissa toimia naispappien kanssa. Biografiasta ei käy ilmi, että itse puheenjohtaja Olavus pyysi minua tarttumaan siihen, ettei Erkki Ranta voi toimia STI:n varapuheenjohtajana, koska hän asessorina on jopa ollut vihkimässä naispappeja (522) Tuosta yli 400 papin allekirjoittaneen vetoomuksesta ei ollut pian enää rippeitäkään. Yhtäkkiä oltiin valmiit vaihtamaan leiriä.

Ilman muuta Olavuksen läheiset suhteet ortodoksipiispaan auttoivat taistelussamme Raamatun puolesta naispappeutta vastaan. Minullakin oli läheiset suhteet room.katoliseen Opus Deihin. Mutta on eri asia allekirjoittaa ns. ekumeenisia opillisia asiakirjoja (Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista room.kat.kirkon kanssa, JD ja Porvoon sopimus). Piispa Olavin toiminta vaikeutti synodin kutistuvaa toimintaa. Mutta jopa satuiluna on pidettävä kirjoittajan saamia väitteitä, että esim. Kivirannan ja minun suhteet Olavukseen olisivat katkenneet (536-). Oikein kirjoittaja kyllä huomioi, että esim. kirjeenvaihtomme jatkui tiiviinä. Kuitenkin yhä vähemmän oli enää kansankirkossa ”hilpeitä maksumiehiä”, joista puhui Olavus Paavalin synodin kirkkopäivillä Ilmajoella 1988 (321). Kirjoittaja toteaa myös, että Olavuksen pelkäämät muutokset piispakunnassa tapahtuivat heti 2000-luvun alussa (618-)

Herätysliikkeissäkin tapahtui seulonnan aika. Siksi oli välttämätöntä lähteä perustamaan Luther-säätiötä (539). Paavalin synodissa into sammui, koska sen seminaarit olivat vain kansankirkon piispojen ja monien perässähiihtäjien uusimpien tölväysten esittelyä. Kuten Anssi Simojoki sanoi, seminaarien aika oli ohi ja oli lähdettävä kehittämään ”luterilaista kirkollisuutta” (540).

Piispa Olavus tuki kirkollis-hengellistä työtä ohi kapitulilaitoksen

Monien ikävien tapahtumien jälkeen piispa Olavus kannusti kirkollis-hengellistä toimintaa rakentamaan ohi tuomiokapitulien. Niinpä hän antoi 1999 Juhana Pohjolalle virkamääräyksen rakentamaan jumalanpalvelusyhteisöjä (540). Samoin minä sain virkamääräyksen Luther-säätiöön Turun arkkihiippakunnan kapitulilta 2002 (620). Olin tarkasti selvittänyt Olavukselle, mihin pyrimme Luther-säätiössä. Mutta monistakin eri syistä emme kutsuneet Olavusta säätiön hallitukseen (541). 

Olavus kirjoitti selvästi, että jos mahdollisuus saada vanhauskoisia pappeja torjutaan, ”niin sitten ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa asia omiin käsiin sen mukaisesti kuin Luther böömiläisiä neuvoo”(619). Vastaavanlaisia kirjeitä Olavus lähetti useille ja ymmärsimme, että meillä on laajan itsenäisen jumalanpalvelusverkoston rakentamiseen piispa Olavuksen siunaus. Niinpä hän 2004 kirjoitti Matti Väisäsen juhlakirjaan artikkelin, jossa totesi, että Luther-säätiöllä on ratkaistavanaan visaisia kysymyksiä tiloista ja taloudesta. Ne pystyimme ratkaisemaan nopeastikin. Mutta Olavuksen olisi pitänyt ilmaista myös se, että koska kansankirkon piispat eivät enää vihi vanhauskoisia miehiä papeiksi, on tärkeää saada pappeja Inkeristä, Afrikasta, Saksasta jne. Miksi heitä ei olisi saanut vihkiä Suomen maaperällä? Mielestäni on epärehellistä ja teologisestikin ongelmallista, jos piispallisessa vihkimyksessä miehestä tehdään esim. Inkerin kirkon pappi eikä kuitenkaan tarkoituskaan ole, että hän toimisi Inkerissä!

Olavuksen mukaan Suomessakin joudutaan etsimään uutta kirkkomallia

Heti naispappeuspäätösten jälkeen vaikutin omalta osaltani siihen, että piispa Olavi lähti Australiaan ja Papua-Uuteen -Guineaan 1988. Annoin kirjeenvaihtoamme tästäkin Junkkaalalle. Noissa palavereissa oli tärkeää keskustella, miten luterilainen kirkko Australiassa ja myös Papualla on muuta kuin kansan(valtion)kirkko. Kirjassa tuleekin esiin, että Olavus mm. Brisbanessa puhui, että Suomessakin joudutaan etsimään todennäköisesti pian uutta kirkkomallia (400). Tietysti lähdimme keskusteluissamme ensiksi pelkästään ordo-mallilla, joka ymmärretään Suomessa pietistisesti eklesiolina. Sehän oli vielä aluksi Luther-säätiössäkin prototyyppi. Simo Kiviranta oli suorastaan velvoittanut minua paneutumaan kirkko-oppiin ja opasti yhtenään, etteivät viralliset asemat, pitkä kansallinen historia ja nimet tee kirkkoa kirkoksi. Tunnustuksemme selvittää, että missä Kristus on puhtaasti saarnatussa sanassa ja oikein toimitetuissa sakramenteissa läsnä, siellä on Kirkko. Tämä ratkaisee kaiken. Tätä Olavus opetti kirkkaasti ehkä hänen dogmaattisimmassa artikkelissaan, joka on ystävänsä, Saksan itsenäisen kirkon (SELKD) piispan Jobst Schönen juhlakirjassa 1997 (545-). Junkkaala referoi hyvin, mutta painopiste on nimenomaan tärkeässä opetuksessa: ” Die brennende Frage der Menschen der Reformationszeit war:Was ist die richtige Kirche? Die Väter der Reformation haben diese Frage nicht direkt beantwortet, sondern erst einmal so gestellt: Wo ist die richtige Kirche? Und als Antwort auf diese Frage haben sie Kennzeichen der richtigen Kirche vorgeführt.”  (Uskonpuhdistusajan ihmisten polttava kysymys oli: mitä on oikea kirkko? Uskonpuhdistuksen isät eivät suoraan vastanneet tähän kysymykseen, vaan asettivat kysymyksen tällöin näin: missä on oikea kirkko? Ja vastauksena he esittivät oikean kirkon tuntomerkit.) Missä -wo? Piispa Olavus oli kirkko-opissa Tunnustuksemme Magna cartan mies. Ratkaisevaa ei ole siis historiallinen kontinuiteetti. Yhteiskunta ei myöskään määritä oikean kirkon olemusta. Mutta laillinen suhde tai järjestäytymistapa on tarpeen ja se ratkaistaan, mikä palvelee Kirkkoa ja sen raamatullista seurakuntaelämää. Kirkkokunnan ei tarvitse välttämättä etsiä Patentti- ja rekisterihallituksen alaisen kirkollisen yhdyskunnan statusta, jos muitakin vaihtoehtoja löytyy. Niinpä Luther-säätiöstä kehittyi nopeasti laajan seurakuntaverkoston synnyttyä Lähetyshiippakunta, jonka asema Suomessa on täysin laillinen, mutta se ei ole hakeutunut Patentti- ja rekisterihallituksen alaisuuteen.

Piispa Olavus oli sisäistänyt sen, että kirkko voi olla Kirkko vain armonvälineiden tähden ja voimasta, mutta varsinkin viime metreillään hän alkoi ottaa takaisin ja alkoi painottaa historiallista kontinuiteettia vastoin oikean kirkon tuntomerkkejä. Hän ei jaksanut sittenkään myöntää, että yhtenäiskultttuurin aika on auttamattomasti ohi ja kansankirkko ei toimi enää oikean kirkon tuntomerkkien mukaisesti edes pohjoisessa. Lintukotoja voi vielä olla jokunen, mutta pian kaikki häviävät sukupuuttoon. Junkkaala antaa Olavuksen viimeisimmille haastatteluille mielestäni liian suuren painon. Rakas Olavus pelottelee niissä Lähetyshiippakunnassa eläviä termillä ”vapaakirkko”. Suomalaisessa kontekstissa ”vapaakirkko” on uudelleenkastajien tai joka tapauksessa reformoidun kristillisyyden yhteisönimitys. Sitä ei tule käyttää Lähetyshiippakunnasta. Olemme kyllä kansankirkkoon nähden itsenäinen luterilainen kirkkokunta, mutta joka mahdollistaa jäsenkunnassaan jopa ”kaksoisjäsenyyden”. Vieläkin toimii Lähetyshiippakunnassa esimerkiksi niitä pappeja, joilta ei ole riistetty Suomen ev.lut. kirkon pappisoikeuksia. Junkkaala vetää johtopäätökset Olavista: ”Hän halusi kirkon johdon ratkaisuihin syvästi pettyneenäkin loppuun saakka toimia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uudistumiseksi ja välttää kaikkia luterilaisen vapaakirkon suuntaan vieviä ratkaisuja.” (641). Väitän, että piispa Olavi alkoi käyttää nyt peruutusvaihdetta.

Suomalaisen kirkkohistorian ongelma

Timo Junkkaala on toimittanut hyvän elämäkerran. Hän on viime vuosikymmenten vanhan koulukunnan kasvatti, joka seuraa historiankirjoituksessa kuvailevaa kaavaa: ”Wie ist es eigenlich gewesen”. Kun Junkkaala on tarkasti tahtonut esittää Rimpiläisen elämäntyötä, on kirjasta tullut monien yksityiskohtienkin vuoksi tiiliskivi – tosin hyvä sellainen. Mutta jo pitempään Suomessakin on akateeminen historiankirjoitus yhä enemmän analysoinut ja suorastaan esittänyt väittämiä, miksi tapahtui niin kuin tapahtui (esim. Jorma Kalela, 2000, Sari Autio-Saramo, 2008): ”Tutkijasta on tullut aktiivinen toimija, joka omalla tulkinnallaan ja valinnoillaan aktiivisesti rakentaa menneisyyttä.” Tätä olisin toivonut Junkkaalankin  kirkkohistorialliselta teokselta. Vastaamalla jatkuvasti kysymykseen miksi, Junkkaala olisi saanut analyyttisemman tutkimuksen. Poimin jonkun yksityiskohdan:

• Olavus ilmoitti useinkin olevansa pietisti. Hän sanoo: ”Sen pääajatukset ovat minulle tärkeitä. Sehän nosti ihmisen pääkysymykseksi sielun pelastuksen, iankaikkisen elämän perimisen.” Sitten hän jatkaa, että pietismin pyrkimyksenä on ojentaa elämänsä Jumalan sanan mukaan (332). Mutta eikö tämän pitäisi olla kaikkien piispojen, pappien ja yleensä kristittyjen elämän ja työn normaalia kristillisyyttä? Ei tämä ole vielä mitään pietismiä. Aito pietismi ei korostanut sakramentteja. Messun se lokeroi lähinnä muotomenoksi, koska seurat olivat elävää kristillisyyttä, paimenen virka oli lähinnä virkamiehen työtä tai järjestyksen vuoksi. Myös muromalainen uuspietismi oli tuottanut hänelle suoranaisia tuskia kokemuksineen ja ”antautumisineen” (mm. 21) jne. Ehkä kasteteologiassa Olavus oli lähinnä hallelaisen pietismin linjoilla, joka vieläkin on hallitseva kansankirkon papistossa.
• Olavus puhui usein olevansa ”takametsien mies”. Naureskelin tätä hänelle, sillä hän oli kasvanut Kuopion maalaiskunnassa eli Siilinjärvellä. Kuopio oli aikansa yksi keskeisistä sivistyksen kehdoista, Siilinjärvi vaurasta seutua ja Olavuksen koti kirkonkylällä. Voi olla, että tällaisilla termeillä hän loi tietoisesti brändiä, jolloin oli helpompi lähestyä ihmisiä, puhua heille, mutta saada myös itsensä heidän rukouslistalleen. Olavus oli rukouksen voimaan uskova piispa.
• Olavus nimitti itseään usein myös körttiläiseksi. Mutta minkä lajin körtti? Totta on, että hän piti Siionin virsistä (18). Koulukirjojen mukaan körttiläisyydessä painopiste on ihmisen sydämessä ”armonvilauksineen”. Paavo Ruotsalaisen sanonta kuului: ”Ei saa sanan päälle krossata.” Tällaista subjektivismia ei Olavus kannattanut. Ilmeisesti Rimpiläisen körttiläisyys oli lähinnä Jonas Laguksen opetuksissa ettei ”armon tunteminen ole edestäsi kuolemaa kärsinyt”(613). Tätähän opettaa myös evankelisuus. Rimpiläisen hengellinen elämä rakentui messun ympärille, jonka liturgista elämää hän monin tavoin edisti, hän piti raamatullista paimenvirkaa keskeisenä ja oli valmis  jopa pitämään etäisyyttä niihin vanhoihin körttiläisiin ystäviinsä, jotka lähtivät naispappeuteen. Evankelisuuden painottama armonvälinekristillisyys merkitsi meille molemmille luovuttamatonta aarretta jne. Siis minkä lajin körtti?
• Olavusta kunnioitettiin laajalla rintamalla, mutta suorastaan myös vihattiin. Tärkeää oli, että biografiassa Junkkaala otti esiin ikäviäkin Olavuksen saamia kirjeitä. Jopa Martti Parvion hautaan siunaamissaarnasta hän sai syytteitä. Mutta koskaan Olavus ei  uhriutunut tai valitellut tällaisista viesteistä. Mistä hän sai voiman? En tiennyt, että jo koulupoikana Olavus kävi jokasunnuntaisessa messussa ja luki Raamattua päivittäin.
• Olavuksen toimia Evankeliumiyhdistyksen kriisissä Junkkaala selvittää tarkasti. Ehkä hän olisi päässyt helpommalla asettaessaan koko järkyttävän tapahtumasarjan sen valoon, mitä toiminnanjohtaja itse selvitti laajalevikkisessä Vantaan seurakunnan lehdessä siirryttyään Hakunilan seurakuntapastoriksi. Hän kertoo siinä yrittäneensä alusta saakka saada Evankeliumiyhdistystä ”kirkon linjalle”. Tästä johtui vikojen etsintä, puhdistukset, syytökset kykenemättömyydestä tehtäviin, vallan keskittäminen jne. SLEY joutui köyhän kouluun.
• Oudolta tuntuu piispa Olavuksen suhtautuminen siihen, että pyysimme Juhana Pohjolan kanssa piispa Eero Huovista pysymään penkissä eikä osallistumaan Herran ehtoolliselle. Piispa Olavus totesi Juhana Pohjolan kirjeen hänelle olevan vakuuttava ja että luterilainen ehtoollispöytä on periaatteessa suljettu, mutta se perustui siihen, että ehtoollisen jakaja tunsi ehtoollisvieraat( 624). Tottakai me tunsimme Eero Huovisen. Olin hänen seuraajansa Evankelisen Ylioppilasliiton pääsihteerinä. Tiesimme kaikki, ettei hän vihi naispappeuden vastustajia papeiksi jne. Olavus ei tahtonut ymmärtää Juhana Pohjolan hyvää esitystä ”rajatusta avoimesta kommuuniosta”. Mutta olihan koko kansankirkkomme ehtoollispraksis ajautunut jokamiehen oikeuksien tasolle, jonka varmasti Olavus oli huomannut vääräksi. 
• Biografiassa tuodaan esiin, ettei Olavus lähtenyt julkisesti neuvomaan saati kovistelemaan vanhoillislestadiolaisia. Miksi ei? Saamistani kirjeistä päättelen, että hänen vaikeimmat vastustajansa kuuluivat ns. ”Oulun selskaappiin”. Nämä olivat liberalisoituneet ja ajautuneet raamattukysymyksessä hakoteille. 

Tällaista analysointia voisi jatkaa, sillä kansankirkon murroksessa eläneinä eteemme tuli vaikka kuinka monia avoimia kysymyksiä, jotka vaativat syvää paneutumista nimenomaan teologiaan. Vaikka eräiltä osin kvartetistamme irrottautui eläkevuosinaan piispa Olavus, hän pysyi rakkaana ystävänä loppuun asti. Siksikin pidän Timo Junkkaalan mainiota kirjaa piispa Olavi Rimpiläisen hagiografiana. 

”Rauhan saivat pyhät Herran!”

Herra kanssasi!

Ks. myös Elämä on joukkuepeliä – John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana

Mistä asioista uskonpuhdistuksessa oikein oli kysymys? Mitkä olivat sen ydinkysymyksiä? Meillä on nimittäin vaarana ajautua itse asioiden ohi ja keskittyä vain epäolennaisiin kysymyksiin. Taannoin juhlittiin uskonpuhdistuksen juhlavuotta. On kuitenkin riski, että reformaation muistamisessa pyöritään vain ulkonaisissa kysymyksissä, kun itse uskonpuhdistuksen sisältö jää juhlakulissien taakse.

Eräässä juhlavuoden kirjoituksessa pohdiskeltiin ”Mikä olisi Suomi ilman Lutheria?” Tekstissä lueteltiin uskonpuhdistuksen vaikutuksia. Niitä ovat mm. suomen kielen asema, koulutus ja sivistys, kansallisuusaate, hyvinvointiyhteiskunta, perheen korostaminen, tieteellinen ajattelu, kirkon ja valtion läheinen suhde, sukupuolten tasa-arvo ja työmoraali. Varmaankin uskonpuhdistus on epäsuorasti vaikuttanut kaikkeen tähän. Mutta kaikki nämä ovat vain sivuvaikutuksia, eivät itse uskonpuhdistuksen sisältöä. Onkin riski, etä luetellaan vain yhteiskunnallisia asioita, ei itse hengellistä muutosta. – Siksi meidän on syytä mennä pintaa syvemmälle ja näiden vaikutusten ”taakse”, itse sylttytehtaalle, uskonpuhdistuksen hengellisiin löytöihin.

Sitä me nyt lähdemme etsimään ja tutkimaan. Koska uskonpuhdistukseen kuuluu teesien naulaaminen, naulaan minäkin nyt omat teesini. Lutherilla oli 95 teesiä, mutta minä koetan selvitä kymmenellä. Eikä täällä varmaan olisi enää montaa lukijaa jäljellä, kun olisin päässyt 95:en teesiini. Joten kymmenen napakkaa teesiä siitä, mitkä asiat ovat uskonpuhdistuksessa olennaisia. Mitä voimme oppia 500 vuoden takaa, ja millä on merkitystä tänäkin päivänä? Ja miltä kirkkojen välinen yhteys näyttää näiden teesien valossa?

Tulet huomaamaan, että monet näistä teeseistä kuulostavat ennestään tutuilta. Tämä johtuu siitä vaikutuksesta, mikä uskonpuhdistuksella on ollut Suomenkin kristillisyyteen. 1500-luvun tilanteessa nämä väitteet saattoivat kuulostaa hyvinkin kumouksellisilta:

1. Jumalan armo Kristuksessa on pelastumisen ainoa syy ja perusta

Keskiajan uskonnollisuudessa armo ja Kristuksen sovitustyö erkaantuivat toisistaan. Armo oli vähän niin kuin kaasua, joka tulee taivaasta. Armon katsottiin auttavan ihmistä elämään Jumalan tahdon mukaan ja näin valmistautumaan pelastukseen. Armo tuli ikään kuin avuksi ihmisen omaan kilvoitteluun. Puhuttiin ennättävästä armosta ja vuodatetusta armosta ja monista muista. 

Toisaalta ajateltiin niin, että ihmisen tulee ensin tehdä voitavansa. Vasta sen jälkeen Jumala ikään kuin ”rientää hätiin” ja armollaan täyttää sen, mikä ihmiseltä jää puuttumaan (- tämä on muuten suunnilleen samanlainen käsitys armosta kuin muslimeilla). Ihmisen tulee myös valmistaa itseään armon vastaanottamiseen. Tähän kehittyi keskiajan kuluessa monia tapoja, jotka liittyivät rukouksiin, paastoamiseen, pyhiinvaelluksiin jne. Luterilaiset tunnustuskirjat sen sijaan hylkäävät suoraan ajatuksen, että ihminen voisi valmistautua armoon tai myötävaikuttamaan siihen jollakin tavoin (Yksimielisyyden ohje 2:11). 

Jos ei ihminen voi teoillaan tai ansioillaan saada armoa, niin voisiko hän kuitenkin ansaita sen uskon avulla? On tärkeä tajuta, ettei uskokaan ole mikään ansio Jumalan edessä vaan uskokin on Jumalan lahja, jonka ihminen saa evankeliumin sanasta. Tämän uskon kautta Jumalan armo ja Kristuksen sovitustyö kuitenkin luetaan ihmisen hyväksi. Usko on väline pelastuksen vastaanottamiseen. 

Pelastuksen perusta ei kuitenkaan ole uskossa. Me emme pelastu uskon tähden tai uskon ansiosta vaan uskon kautta. Pelastuksen perusta on yksinomaan Jumalan armossa. Armo ei vain tule avuksi ihmisen ponnisteluihin vaan armosta täysin riippuu se, pelastuuko ihminen vai ei.

Jumalan armoon kuuluu kaksi osaa: suosio ja lahja. Jumalalla on (mieli)suosio ihmisiä kohtaan, Hän rakastaa luomaansa ihmiskuntaa. Suosio on Jumalan mielenlaatu meitä kohtaan. Jumala on olemukseltaan armollinen. Jumala ON rakkaus (1. Joh. 4:16). 

Mutta armo on myös lahja. Tuo armon lahja on Kristus itse, Jumalan Poika ristiinnaulittuna meidän syntiemme sovitukseksi. Me emme näe Jumalan armoa emmekä Hänen suosiollisuuttaan emmekä Jumalan olemusta, mutta me näemme Kristuksen ristillä ja tajuamme: tällainen on Jumala, tätä on armo. Me pelastumme yksin tämän ristin armon ansiosta. 

Tämä tekee turhaksi kaikki ihmisen omat ponnistelut koettaa itse pelastaa itseään tai ansaita Jumalan suosiota. Jumala on suosiollinen meitä kohtaan siksi, että Hänen Poikansa on tehnyt ansiollisen teon eli kuollut ihmisten puolesta. Tämä on pelastuksen ainoa perusta, johon me emme voi lisätä mitään tai myötävaikuttaa sen saamiseen. Jumalan armo ristillä tekee kaiken meidän hyväksemme.

2. Kaikki kristillinen oppi ja elämä seisoo tai kaatuu vanhurskauttamisopin varassa

Vanhurskauttamisopilla tarkoitetaan oppia siitä, että syntinen ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta, ilman lain tekoja. Vanhurskauttamisen sisältönä on varsinkin syntien anteeksiantamus, joka on ”ahdas portti” Jumalan valtakuntaan. Tämä on koko kristillisen uskon pääkohta. Siinä on ilmaistu kaikkein tärkein asia eli se, kuinka ihminen pelastuu eli tulee kelvolliseksi Jumalan edessä.

Luther sanoo, että vanhurskauttamisoppi ”on pääkohta ja kulmakivi ja se yksin synnyttää Jumalan seurakunnan, ravitsee, rakentaa, ylläpitää ja puolustaa sitä. Ilman sitä ei Jumalan seurakunta voi pysyä pystyssä hetkeäkään. Seurakunnassa ei kukaan myöskään voi oikein opettaa eikä menestyksellisesti vastustaa ainoatakaan vastustajaa, jollei pidä voimassa tätä opinkohtaa”. 

Luther jatkaa: ”Tämä opinkohta ainoastaan pääasiallisesti erottaa kirkon muista, pakanoista ja taikauskosta. Vieläpä tämä oppi on verrattavissa koko kristinopin ja -uskon linnoitukseen ja ensiarvoiseen suojavarustukseen. Mutta jos se tulee joko hämärretyksi tai väärennetyksi tai kumotuksi, mahdotonta silloin on säilyttää opin puhtautta muissa kohdissa” (Pieper 1961, 382).

Luther antoi siis vanhurskauttamisopille aivan ratkaisevan merkityksen. Kaikki tosi kristityt uskovat siksi tämän opin mukaisesti, että synnit saadaan anteeksi Kristuksen armon ansiosta. Myöskään mitään oikeaa kristillistä kirkkoa ja seurakuntaa ei voi olla olemassa, ellei sen perustana ole armo Jeesuksessa Kristuksessa.

Roomalaiskatolisen kirkon mukaan ihminen ei kuitenkaan pelastu yksin uskon kautta vaan tarvitaan myös rakkauden kautta tapahtuvaa muutosta ihmisessä. Heidän mukaansa myöskään pelkkä syntien anteeksisaaminen ei pelasta vaan pelastumiseen vaaditaan myös pyhittyminen ja uudistuminen. Roomalaiskatolisen kirkon uusi katekismus (1992) sanoo, että ”Jumala vuodattaa ne (eli hyveet; uskon, toivon ja rakkauden) uskovien sieluihin, tehdäkseen heidät kykeneviksi toimimaan Hänen lapsinaan ja ANSAITSEMAAN iankaikkisen elämän”.

Tämä on kyllä edelleen hyvin kaukana siitä puhtaasta vanhurskauttamisopista, jonka mukaan syntinen ihminen vanhurskautetaan yksin Jumalan armosta yksin uskon kautta. Kun synnit on anteeksi annettu, me olemme taivaan kansalaisia.

3. Armonvälineet pelastavat, kun ne otetaan vastaan uskolla

Armonvälineillä tarkoitetaan Jumalan sanaa ja sakramentteja eli kastetta ja ehtoollista. Sana, kaste ja ehtoollinen ovat siis armonvälineet, jotka tarjoavat ja lahjoittavat ihmiselle pelastuksen. ”Armonvälineet” ovat siis välineitä, joita Jumala käyttää armonsa välittämiseen. Kaikkien armonvälineiden sisältö on periaatteessa sama eli Kristus. Kristus on läsnä ja vaikuttaa näissä välineissä. Hän on todellisesti läsnä Sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa.

Tähän saakka katoliset ja luterilaiset ovat suunnilleen samaa mieltä. Katolisten mukaan armonvälineet vaikuttavat kuitenkin myös ilman vastaanottajan uskoa. Ne vaikuttavat tehtynä tekoja. Esimerkiksi kaste tuo pelastuksen, vaikkei ihminen uskoisikaan. 

Kristikunnan toisella laidalla, nk. vapaissa suunnissa, taas ajatellaan, että Jumala voi pelastaa ihmisen ilmankin näitä välineitä. Voidaan toki ajatella, että evankeliumin julistus on yhteydessä uskon syntymiseen, mutta Jumalan sanaa ei nähdä armonvälineenä, puhumattakaan kasteesta tai ehtoollisesta.

Luterilainen linja on keskitie. Ilman armonvälineitä ei synny uskoa eikä kukaan pelastu. Pyhä Henki tosin voisi toimia niiden ulkopuolellakin, mutta Jumala on Sanassaan ilmoittanut toimivansa juuri näiden välineiden kautta. Kukaan ei kuitenkaan voi pelastua ilman uskoa. Usko ottaa vastaan Jumalan armon, jota välineet pitävät esillä ja tuo niiden luo. Siksi Luther korosti uskon suurta arvoa ja merkitystä.

4. Kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas

Uskonpuhdistuksen suuria löytöjä oli tämä kristityn ihmisen tilan määritteleminen: hän on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Se tarkoittaa sitä, että syntinen ihminen julistetaan / luetaan Jumalan edes vanhurskaaksi Kristuksen ansiosta. Olemukseltaan hän kuitenkin säilyy elämänsä ajan syntisenä. Synti on ihmisen olemuksessa, ei vain teoissa, sanoissa ja ajatuksissa.

Katolinen kirkko ei koskaan ole hyväksynyt tätä oppia. Heidän mukaansa kaste poistaa ihmisen syntisyyden, ei vain syyllisyyden. Ihmiseen jää katolisten mukaan jonkinlainen taipumus pahuuteen, mutta sitä ei kuitenkaan kutsuta syntisyydeksi. Katoliset uskovat myös, että pyhät ihmiset voivat edetä pyhittymisessä niin pitkälle, ettei synti enää vaikuta heissä. 

Kristikunnan toisella laidalla, nk. vapaissa suunnilla / reformoidussa kristillisyydessä synti ymmärretään usein vain pahoina tekoina ja tuhovoimana, ei ihmisen olemukseen kuuluvana asiana. Siksi he kieltävät myös perisynnin olemassaolon. Joissakin näissä kirkkokunnissa uskotaan myös siihen, että ihminen voi saavuttaa elämänsä aikana jopa synnittömyyden.

Sekä katoliset että reformoidut ovat siis melko optimistisia ihmisen mahdollisuuksien suhteen. Luterilaisuudessa sen sijaan synti nähdään syvempänä ja sitkeämpänä voimana. Se kuuluu ihmisenä, myös kristittynä elämiseen maan päällä. Tätä voisi väittää pessimistiseksi käsitykseksi, mutta itse asiassa se on realismia. Kokemus todistaa tämän opin todeksi. Siksi tämä oppi kristityn samanaikaisesta syntisyydestä ja vanhurskaudesta on myös hyvin lohdullinen ja armollinen. Meidän ei tarvitse esittää parempaa kuin olemme. Eikä meidän tarvitse käyttää voimiamme siihen, että koetamme tehdä itsestämme synnitöntä. Sen sijaan saamme aina uudelleen pukeutua Kristuksen lahjavanhurskauteen, lainavaatteisiin. Ne peittävät meidän häpeällisen syntisyytemme Jumalan edessä.

5. Pyhä Henki toimii armonvälineiden kautta 

Puhuimme jo aikaisemmin siitä, että Jumalan Pyhä Henki voisi kyllä toimia missä haluaa. Varsinkin nykyisin on liikkeellä opetusta, jonka mukaan Pyhä Henki laskeutuu vaikkapa siten, että ihmiset ylistävät, kohottavat kätensä, rukoilevat palavasti tai laulavat tuntikausia ylistyslauluja. Näin Pyhä Henki saadaan tulemaan ihmisten luo (vaikka se lähinnä näyttääkin tunteiden nostattamiselta).

Luterilaisten uskonpuhdistajien opetus oli aivan toinen. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: ”Sanassa ja sakramenteissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon – missä ja milloin Jumalan sen hyväksi näkee”. Näitä armonvälineitä puolestaan seurakunnassa hoitaa ”evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka” (§ V).

Sen sijaan oppi jonkinlaisesta ”suorasta” Pyhän Hengen toiminnasta kielletään : ”Me hylkäämme ja torjumme … hurmahenkien harhan, kun he kuvittelevat, että Jumala vetää ihmisiä luokseen sekä valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa heitä käyttämättä mitään välineitä, siis ilman että ihminen kuulee Jumalan sanaa ja käyttää pyhiä sakramentteja” (Yksimielisyyden ohje 2:6).

Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat siis ne välineet, joilla Pyhä Henki ”ajaa sisään” ihmisen elämään. Jos ihminen haluaa pelastua, hänen tulee siis saada kuulla Jumalan sanan puhdasta julistusta ja tulla kastetuksi. Ehtoollinen ei sen sijaan ole uskovaksi tulemisen vaan uskossa pysymisen väline ja sakramentti. Niiden kautta Pyhä Henki tekee jatkuvasti uudistaa ja pyhittävää työtään meissä.

Luterilainen kirkko hyväksyy vain kaksi sakramenttia, toisin kuin roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko. Kyse on kuitenkin enemmänkin siitä kuinka sakramentit määritellään. Luterilaisen määrittelyn mukaan vain kasteeseen ja ehtoolliseen sisältyy Kristuksen nimenomainen käsky ja vain niissä Jumalan sanaan liittyy myös aine (vesi, leipä ja viini). Näin ei ole mirhalla voitelussa, konfirmaatiossa, ripissä, avioliittoon vihkimisessä, papiksi vihkimisessä eikä viimeisessä voitelussa. 

6. Jumalan lain ja evankeliumin puhdas saarna ovat kirkon toiminnan ydin

Joskus 1990-luvulla oli sellainen hokema, että ”koska ihmiset eivät tule kirkkoon, niin kirkon pitää mennä ihmisten luo”, pitää ”jalkautua”. Sitä sitten koetettiin toteuttaa vaikkapa niin, että papit menivät kapakkaan. Ei kuitenkaan ajateltu loppuun saakka sitä, mitä sen jalkautumisen pitäisi tarkoittaa. Eihän se riitä, että pappi menee kapakkaan. On siellä pappeja ennenkin nähty. Olennaistahan olisi se, että Kristus menisi kapakkaan. Kristus tulee johonkin paikkaan Jumalan sanan kautta (myös sakramentissa Kristus tulee Sanan kautta). Jos papilla on Jumalan sana puhtaana mukanaan, silloin Kristus toki voi tulla vaikka kapakkaan. 

1990-luvulla erään seurakunnan nuorisotyöntekijä sanoi minulle, että ”ei ne lapset ja nuoret mitään Raamatun opetusta kuuntele. Tärkeintä on se, että he saavat myönteisiä kokemuksia seurakunnasta”. Siinä taas ovelalla tavalla sivuutettiin Jumalan sana ja luultiin, että kirkko voi toimia jotenkin itsessään, ilmankin Sanaa.

Kaikkien tällaisten harharetkien vuoksi on tärkeä muistuttaa aina tästä ydinasiasta: vain puhdas Jumalan sanan saarna vetää ihmisiä Jumalan luo, valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa ihmisiä (Yksim. ohje 2:6). Pelastuminen on mahdotonta, ellei Jumalan sanaa julisteta puhtaasti ja oikein. Jumalan sana synnyttää ihmisessä uskon ja usko tarttuu Kristuksen sovitustyöhön. Näin ihminen pelastuu.

Ilman Jumalan sanan puhdasta saarnaa ei ole sielujen pelastusta eikä ennen pitkää myöskään Kristuksen kirkkoa.

7. Kirkko on pyhien yhteisö

Hämmentävää kyllä tämä Tunnustuskirjoista nouseva teesi kuulostaa monien korvaan nykyään epäluterilaiselta, jotenkin hurmahenkiseltä. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa todetaan: ”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’” (Schmalkaldenin opinkohdat 12). 

Roomalaiskatolinen kirkko korostaa kovasti kirkon virkaa, sakramentteja ja kirkon rakenteita. Vapaissa suunnissa taas painopiste on uskovissa ihmisissä ja heidän toiminnassaan. Luterilaisuus saavuttaa tässäkin tasapainon näiden välille. Tunnustuskirjojen mukaan kirkko ei ole ”sellainen yhteisö, joka rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan … vaan se on ensisijassa uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä”. Se on todella ”pyhien yhteisö”, ja nimenomaan tätä ilmausta Tunnustuskirjat käyttävät: ”Kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki” (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII/VIII.28). Ulkonaisesti kirkkoon kuitenkin kuuluu myös ”teeskentelijöitä ja jumalattomia”, jotka eivät kuitenkaan ole todellisesti Kristuksen kirkon jäseniä. – Tämä on luterilainen käsitys seurakunnasta, mutta sitä ei kuule kovin usein julistettavan saarnatuoleista.

Pyhien yhteisö ei kuitenkaan tarkoita itsessään pyhien, vielä vähemmän hyvien yhteisöä. Tuo nimitys ”pyhien yhteisö” tarkoittaa sellaista yhteisö, jonka jäsenillä on yhteys Pyhään eli Jumalaan. (Näin Werner Elert selittää tuota termiä kirjassaan Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, saks. 1985, suom. 2013).

Yhteys Pyhään ei ole mahdollista ilman välineitä, armonvälineitä. Siksi Tunnustuskirjat sanovat, ettei kirkko ole vain uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä vaan sillä on myös ”ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen” (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII/VIII.4. Kirkko ei ole siis vain uskovien yhteisö vaan se voidaan ennen muuta tunnistaa siitä, että siellä julistetaan evankeliumia puhtaan opin mukaan ja sakramentit toimitetaan niin kuin Kristus on ne Sanassaan säätänyt. 

Usein onkin parempi ettemme liikaa tuijota sitä, minkälaisia ihmisiä seurakunnassa on. Siinä joutuu usein pettymään. Mutta kun Kirkon Herra on siellä läsnä Sanassaan, kasteessa ja ehtoollisessa, silloin saamme odottaa paljon. Ne eivät ole vain ulkonaisia merkkejä, vaan niissä Jumala on ihmisen kohdattavissa.

8. Hyvät teot ovat välttämättömiä – mutta eivät pelastumiseen

Luterilaisuutta syytettiin alusta lähtien siitä, että se vie pois pohjan hyvien tekojen tekemiseltä. Jos ei teoilla ole mitään merkitystä pelastumisen kannalta, miksi ihminen tekisi mitään hyvää. Roomalaiskatolisten mukaan tämä johtaa vain itsekkyyteen ja lähimmäisen unohtamiseen. – No, näin on varmaan joskus käynytkin, kun luterilainen oppi hyvistä teoista on ymmärretty väärin.

Luterilaisen uskon mukaan hyvät teot ovat välttämättömiä, mutta eivät pelastumisen kannalta. Hyvän tekeminen kumpuaa siitä, että me ymmärrämme Kristuksen tehneen ja tekevän meille koko ajan valtavan paljon hyvää. Ennen muuta hän antaa meidät monet syntimme jatkuvasti anteeksi.

Siksi mekin haluamme armahtaa lähimmäisiämme ja tehdä heille hyvää. Tällainen tekeminen ei kuitenkaan kumpua laista vaan evankeliumista. Se ei ole pakkotyötä vaan vapaaehtoista. Aina se ei toki ole mukavaa eikä meidän itsekäs mielemme haluaisi aina tehdä muille hyvää. Pyhä Henki ohjaa kuitenkin uskovaa hyviin tekoihin ja antaa niihin voiman ja taidon. 

Teot eivät edellä uskoa vaan ne seuraavat sitä. Tekoja ei myöskään saa sekoittaa uskoon eikä pelastukseen, vaan ne ovat uskon hedelmiä. Jos uskova ei kuitenkaan tee mitään hyvää, silloin voidaan epäillä hänen uskonsa aitoutta. Tunnustuskirjoissa sanotaan, että ”usko ei ole oikea vaan väärä, jos sen seurauksena ei ole hyviä tekoja” (Schmalkaldenin opinkohdat 13:4). Hyvät teot todistavat uskosta. Aina kuitenkaan itse emme edes huomaa hyviä tekojamme, koska niitä tekee Kristus minussa eikä minun lihani, ”vanha aatamini”.

9. Jokaisella ihmisellä on Jumalan tarkoittama kutsumus

Ajatus kutsumuksesta (saks. Beruf) on nykyisessä muodossaan Lutherin keksintö. Tätä ei moni tiedä.

Roomalaiskatolisessa kirkossa arvostettiin suuresti papin ja varsinkin munkin ja nunnan kutsumusta. Ihminen saavuttaa muka korkeimman hengellisyyden silloin, kun hän luopuu tästä maailmasta ja omistautuu täysin Jumalalle. Tällöin hän pyhittyy ja vapautuu niistä maailman himoista, jotka vaivaavat tavallisessa elämässä eläviä ihmisiä. Tämän vuoksi myös naimattomuutta pidettiin suurena hyveenä.

Luther käänsi tämän asetelman ylösalaisin. Suurin ja tärkein tehtävä tapahtuu aina ihmisten parissa, arkisessa työssä. Jumala on luonut koko maailman ja asettanut ihmiset viljelemään ja varjelemaan tätä maailmaa. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa tässä työssä Jumalan työtovereina. Siksi kaikki rehellinen työ on Jumalan palvelemista ja lähimmäisen rakastamista. Tärkeää on löytää tämä oma kutsumuksensa ja hoitaa sitä uskollisesti ja hyvin. 

Tällä tuli olemaan suuri vaikutus länsimaissa. Kaikkea työtä alettiin ajatella samanarvoisena. Teet arvokasta työtä, olitpa kotiäiti, maanviljelijä, tehdastyöläinen, opiskelija, pappi tai maallikko. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä papiksi ollakseen arvokkaita. Jokaisen tulee tehdä sitä työtä, mihin Jumalan hänet kutsuu.

Ajatus kutsumuksesta on hiipunut viime vuosikymmenien aikana. Tämä johtaa siitä, että kutsumukseen sisältyy ajatus siitä, että on Joku, nimittäin Jumala, joka kutsuu johonkin tehtävään. Kun usko Jumalaan häipyy, häipyy myös ajatus kutsumuksesta. Sen seuraukset me näemme työelämässä. Vastuuntunne vähenee, kun ei enää ole sitä suurta Työnantajaa, jolle koetaan olevamme jopa ikuisessa vastuusta leiviskämme hoitamisesta. Työt hoidetaan aina vain leväperäisemmin ja suurpiirteisemmin. Terve ammattiylpeys häviää. Tässäkin näkyy siis kristillisyyden ja luterilaisuuden vaikutuksen oheneminen.

10. Esivaltaa tulee kunnioittaa – mutta ei enemmän kuin Jumalaa

Luterilaisia on syytetty siitä, että he tottelevat kyselemättä valtiovaltaa. Saksalaiset eivät nousseet Hitleriä vastaan, vaan noudattivat tämän hirveitä päätöksiä jopa kansanmurhasta. Eikö juuri luterilaisuudessa ole korostettu alamaisuutta esivallalle?

Tämä pitää paikkansa tiettyyn rajaan saakka. Luther puhuu kyllä paljon siitä, että esivalta on Jumalan asettama eikä se kanna turhaan miekkaa. Tässähän hän vain toistaa Paavalin opetusta asiasta. Lutherin mukaan ”esivaltaa ja miekkaa on pidettävä yhtä suuressa arvossa kuin aviosäätyä tai maanviljelystä ja muuta Jumalan säätämää työtä” (WA 11,257-258; En minä kuole – vaan elän 1967, 47). Maallinen esivalta oli siis Lutherin mukaan Jumalan asettama järjestys.

Mutta mihin sitä tarvitaan? Luther sanoo: ”Kun nyt (esivallan) miekka on kaikelle maailmalle erittäin tarpeellinen ja hyödyllinen rauhan säilyttämiseksi, syntien rankaisemiseksi ja pahantekijöiden hillitsemiseksi, niin kristittykin alistuu täysin alttiiksi miekan herruuteen. Hän maksaa veronsa, kunnioittaa, auttaa ja palvelee esivaltaa ja toimii kykynsä mukaisesti valtiovallan eduksi, jotta se pysyisi voimassa ja saisi osakseen kunnioitusta ja pelkoa, vaikkakaan hän itse ei tarvitse siltä mitään. Sillä hän katsoo vain sitä, mikä on hyvää ja hyödyllistä toisille” (WA 11,253; En minä kuole – vaan elän, 1967, 49). Valtiovalta ylläpitää siis järjestystä ja huolehtii ihmisten tarpeista – tai näin sen ainakin tulisi tehdä.

Mutta esivallallakin on rajansa. ”Sen ei tule mestaroida uskoa ja Jumalan sanaa, vaan pahoja tekoja”, sanoo Luther. Valtiovalta ei voi puuttua sielun asioihin: ”Sielu ei kuulu keisarin valtapiiriin. Hän ei voi sitä johtaa eikä opettaa … ei sitoa eikä päästää … Mutta ruumista, omaisuutta ja kunniaa kohtaan keisari voi menetellä niin, sillä ne kuuluvat hänen valtapiiriinsä” (WA 11, 265-266, En minä kuole – vaan elän, 1967, 50).

Valtiovalta voi siis käsitellä vain ulkonaisia asioita, mutta ei ihmisen sisimmän asioita, ei omantunnon eikä uskon kysymyksiä. Jos se tunkeutuu sinne, se ylittää valtuutensa. Sellaiseen kristityn ei tarvitse koskaan suostua. 

Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer joutui natsi-Saksassa tällaiseen kuuliaisuuden ja kapinoimisen ristiriitaan. Olisiko luvallista tappaa Hitler vai ei? Bonhoeffer vastasi syvällisen arvioinnin jälkeen tähän myöntävästi. Suuremman tuhon välttämiseksi kristitty voi joskus asettua esivaltaa vastaan. Itse hän tosin ei osallistunut Hitlerin murhayritykseen, mutta monet hänen lähipiiriinsä kuuluvat (mm. veli ja lanko) osallistuivat; ja saivat maksaa siitä hengellään.

Alistuminen sellaisiin esivallan päätöksiin, jotka ovat Jumalan tahdon vastaisia, ei luterilaisuuden mukaan ole oikeaa kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan.

*****

Paljon muutakin löytöjä voi tehdä uskonpuhdistuksen äärellä. Toivon, että sinäkin jatkat niiden etsimistä, löytämistä ja niiden varassa elämistä!

Ks. myös uskonpuhdistuksen vaiheet.